Det andra (in)hemskt

Edellinen kirjoitukseni kertoi kansalaisaloitteista, joista ns. pakkoruotsin poistaminen on ylivoimaisesti eniten palstametrejä ansainneena kirjoittamisen arvoinen asia. Kansakunnan kirkkaimmat intellektuellit, kuten Paavo Lipponen, ovat aukaisseet sanaisen arkkunsa pakkoruotsin puolesta: Paavon mielestä maan muuttaminen yksikieliseksi olisi askel polttouunien ja keskitysleirien suuntaan, kannanotosta yllättyneet nostakoon kätensä.

Ajattelinpa siis kertoa, kuinka tärkeää ruotsin kieli on ollut minulle ja miten runsaasti olen tarvinnut sitä muiden kielten oppimisen tukena, ulkomaalaisten ystävien hankinnassa ja päästäkseni maisteriksi hyvin arvosanoin.

Ennen kuin kukaan alkaa joikua rasistia tai impivaaraa, lienee paras kertoa oma suhtautumiseni ruotsin kieleen: pidän siitä. Puhun mielelläni ruotsia ruotsalaisten kanssa, eikä ruotsinkielisten ohjelmien seuraaminen ilman tekstityksiä aiheuta vaikeuksia. Ruotsi on helpoin koskaan oppimani kieli, ja se on mielestäni kaunista kuultavaa riikkiläisittäin puhuttuna. Kaikesta hyvästä huolimatta kielellä on nykysysteemiä ajatellen mielestäni yksi ominaisuus, miksi kirjoitan tätä: kaikille yhteisenä oppiaineena virallisen kielen asemalla sen paikka on Ruotsissa.

Itäisen Suomen maaperällä olen oikeasti tarvinnut ruotsia yhden kerran, ja sekin keskustelu tapahtui – ironista kyllä – venäläisen kanssa. Juttu kun meni niin etten osaa venäjää eikä tyttö osannut kunnolla englantia, mutta hän kertoi olleensa useita vuosia Ruotsissa opiskelemassa ja töissä. Tämä on todellakin ainoa kerta, kun olen oikeasti törmännyt pelkästään ruotsin osaamisella murtuvaan kielimuuriin. Muuten kaikki tapaamani ruotsalaiset ovat halunneet ensisijaisesti kommunikoida yleensä hyvin osamaallaan englannin kielellä: useimmat ovat yllättyneet, mikäli itäsuomalainen haluaakin omasta tahdostaan puhua ruotsia heidän kanssaan.

Kaksikielisyys ja vieraiden kielten osaamisen tarve näkyy kotiseudullani ja naapurimaakunnassa erittäin selkeästi: Esimerkiksi Joensuun Sokoksella opastekyltit ovat ensin suomeksi, sitten englanniksi ja kolmantena venäjäksi. Täällä Kuopiossa ainakin Päivärannan Citymarket taasen vaihtaa ilmoituksensa kaksikielisyyteen suomi/venäjä aina itänaapurin lomasesongin aikaan ja aulassa on silloin aina pinkka venäjäksi painettuja mainoslehtisiä. Kuopiossa muutenkin pääsiäisen tienoilla ei suomen kieltä tahdo kaupungilla kuulla, mutta vieras kieli ei todellakaan ole det andra inhemskt. Englannin lisäksi suomalaisten olisi siis hyvä osata vielä ainakin jokin toinen siihen päälle.

Suhtaudun varauksella siihen, että ruotsin opiskelu helpottaa muiden kielten oppimista. Tämä on totisinta totta vain jos haluaa opiskella tanskaa tai norjaa; islantia opiskeleva kaverini sanoo ruotsin ja islannin olevan kuin yö ja päivä. Saksan kielen opiskelussa en näe ruotsin tarjoavan suurta hyötyä. Aloin itse opiskella saksaa ennen kuin ruotsia, minkä seurauksena jälkimmäisen sanakokeet olivat täynnä ckt:ta ja sch:ta – jos saksaa haluaa opiskella, paras tulos tulisi käyttämällä se ruotsin pakolliseen opiskelemiseen kuluva aika suoraan saksan opiskeluun. Miten voi olla mahdollista, että vain ja nimenomaan sekä pelkästään ruotsin oppiminen helpottaisi muiden kielten oppimista?

En ymmärrä, miten nykymuotoinen kaksikielisyys olisi minkäänlainen elinehto ”kansainvälisyydelle” (mitä ikinä sillä tässä yhteydessä tarkoitetaankaan). Esimerkiksi monikulttuurisena ja kansainvälisenä pidetyssä USA:ssa ainoa virallinen kieli on englanti, samoin kuin on myös monikulttuurisena ja kansainvälisenä pidetyssä Australiassa. Monia muitakin monikulttuurisina ja kansainvälisinä pidettyjä esimerkkejä löytyy loputon lista: Saksan ainoa virallinen kieli on saksa, Ranskan ranska, Britannian englanti ja näin päin pois. Miten Suomen ”kansainvälisyys” muka häviäisi, jos 6 % vähemmistön puhuman kielen sijasta loput saisivat opiskella tilalla vapaasti valitsemaansa kieltä? Olisiko vastaavasti esimerkiksi Liettua kansainvälisempi, jos siellä vastaavan kokoisen vähemmistön puhuma kieli eli puola säädettäisiin kaikille yhteiseksi (eli pakolliseksi) oppiaineeksi?

Mitä kielikysymyksen kanssa sitten pitäisi mielestäni tehdä? Vastaus on Kanada. Siellä toki on kaksi virallista kieltä, englanti ja ranska, mutta jälkimmäinen on sitä vain Quebecin ja New Brunswickin provinsseissa jälkimmäisen ollessa maan ainoa virallisesti kaksikielinen provinssi. Englantia puhuu äidinkielenään 52 % ja ranskaa 21 % kanadalaisista, loppujen äidinkielten koostuessa maahanmuuttajien omista äidinkielistä. Vain 16 % kansasta osaa molempia kieliä: edes viidenneksen osuus ei siis pakota loppuja lukemaan pakollista ranskaa koulussa! Voisin samalla veikata, että moni kanukki valitsee vapaaehtoisesti ranskan kielen opiskelun. Monikulttuurisessa ja kansainvälisessä Kanadassakin siis riittää vallan mainiosti, että osaa puhua edes jompaakumpaa virallista kieltä.

En vastusta ruotsin säilyttämistä maamme toisena virallisena kielenä, ruotsinkieliset kunnat saavat hoitaa asiat keskenänsä vaikka viittomakielellä. Sen sijaan pidän kohtuuttomana, että ruotsinkielisille tulisi taata kaikki palvelut heidän omalla kielellään kaikkialla maassa, myös alueilla joilla esimerkiksi venäjänkieliset ovat suurin ja tärkein vähemmistökieliryhmä. Suomalaisten tulee osata kolmas kieli äidinkielen ja englannin lisäksi, mutta se tulisi pystyä valitsemaan tilanteen ja tarjonnan mukaan.

Monikulttuurisia kansalaisaloitteita,

eli vapaalla tyylillä esitettyjä ajatuksia kansalaisaloitteista.

Aluksi olin hyvilläni lukiessani kansalaisaloitteiden mahdollisuuden avautumisesta. Kaipa kansalle vihdoinkin tarjottiin mahdollisuus huutaa edustuksellisen demokratian norsunluutorneihin, ja saada siten äänensä kuuluviin ylös asti.

Sittenpä en ole ollut. Kun nimittäin tajusin todellisuuden olevan tämä: jos kansalaisaloitteen mukainen lainmuutosehdotus kuuluu kulloiseenkin hallitusohjelmaan, se ajetaan läpi joka tapauksessa. Jos se taas ei kuulu siihen, koko prosessi on pelkkää verorahojen tuhlausta, koska se ei tule menemään läpi.

Suuri kysymys kuuluu: Mitä helvetin virkaa on kansalaisaloitteella, joka on automaattisesti hyödytön jos se ei sattumalta palvele poliittisen eliitin jo valmiiksi olemassa olevia intressejä?

Syitä tähän voisi olla moninaisia: Suomessahan on totuttu kansan olevan hyvää hallintoalamaista. Tämä johtuu siitä, että itsenäinen Suomi käynnistettiin tilanteessa, jossa poliitikot ja kansa olivat sodan jäljiltä kuopan pohjalla ja ainoa tie oli vain ylöspäin. Tällöin kansan ja poliitikkojen välillä vallitsi yhteinen luottamus, että siihen suuntaan mennään. Ja näin myös tapahtui.

Toinen syy hyvään hallintoalamaisuuteen voisi olla luterilainen kulttuuri, josta olen käynyt lukemattomia keskusteluja eri kulttuuripiireistä lähtöisin olevien ihmisten kanssa. Luterilaisuus kun pitää sisällään syyllisyyden, jossa tunnustus lankeaa vasta ihmisen kuoltua (toisin kuin esim. katolilaisuudessa). Ehkäpä luterilaisten moraali johtuukin syyllisyydestä, ettei jumalaa tai maallista esivaltaa tule kritisoida?

Suomessa on totuttu siihen, että tyytymättömyys poliittisiin päätöksiin ilmenee korkeintaan pari viikkoa jatkuvana purnaamisena Homman, Suomi24:n, Iltalehden tai Vauva-foorumin keskustelupalstoilla ja siinä se. On aivan sama kehittääkö valtio kaikkien autojen reaaliaikaista viranomaisseurantaa, velkarahojen kippaamista Välimereen tai käsiaseiden vaivihkaista kansalaisilta pois keräämistä – jos seuraamukset eivät tunnu, niin samahan se on päättää vaikka työntävänsä oman päänsä suihkuturbiiniin.

Paradoksaaliseksi asian tekee se, että täällä valtiovalta ihannoi verorahoitteista YLE:a myöten monikulttuuria: sekä (yleläisittäin että muuten) ”aidosti” monikulttuurisissa yhteiskunnissa, että ”aitoa monikulttuurisuutta” vievissä maissa kansalaisaloitteet ilmenevät usein paljon tuntuvammin kuin Suomessa, jossa älyttöminkin lakiehdotus ja pahinkin kansallisten ikonien päälle kuseminen saadaan ongelmitta läpi tai julkaistuksi ilman suurempia muttia.

Entä jos suomalaisetkin omaksuisivat eksoottiset virtaukset ja alkaisivat organisoidusti suorittaa kansalaisaloitteitaan aidosti monikultturisten yhteiskuntien tapaan? Olisiko tällainen sitä tervetullutta kulttuurin tuulettumista vaiko vain monikulttuurin ihanuutta uhkaamaton pieni lieveilmiö?

Ylistäisikö suvaitsevainen kansanosa uusien tuulien rantautumista ummehtuneeseen suomalaiskulttuuriin, jos suomalaiset reagoisivat esimerkiksi Mannerheimin mustana miehenä esittäneen Yleisradion toimintaan valtaamalla ja tuhoamalla sen ajoneuvot ja toimitilat? Näinhän kävi esimerkiksi Muhammed-pilakuvien julkaisun yhteydessä: eri puolilla maailmaa suoritetut monikulttuuriset kansalaisaloitteet kieltämättä tehosivat, sillä ne saivat koko EU:n puhumaan keitä historiallisia henkilöitä saa pilkata ja keitä ei.

Entä EU:n harjoittama pienten, mutta hyvin asioitansa hoitaneiden valtioiden, kyykyttäminen? Entä jos suomalaiset siirtyisivät keskustelupalstoilta monikulttuurin aikakauteen ilmaistessaan tyytymättömyyttään hallituksen EU-politiikkaan, ja uutiskuvaajat saisivat kuvata sinipohjaisten tähtilippujen palavan kaupunkien toreilla – olisiko sekin kulttuurin raikastumista? Lippujen häpäisy ja polttaminenhan ovat suosittuja tapoja ilmaista tyytymättömyyttään aidosti monikulttuurisissa yhteiskunnissa ja monikulttuurisuuden tuojamaissa, esimerkkejä löytyy runsaasti (USA,Tanska, Ranska, Ruotsi, Iso-Britannia). Jos näin oikeasti tapahtuisi kantasuomalaisten toimesta, pyrkisikö HS selittämään asialla olleen pelkän nuorison ja kaiken muutenkin parhain päin?

Monikultturisuuden mallimaassa USA:ssa viranomaiset eivät koskaan pystyisi keräämään kansalta aseita pois, koska todennäköisimpänä seuraamuksena aseiden omistajat ampuisivat niitä takavarikoimaan saapuvia viranomaisia. Maan perustuslain toinen lisäys aseiden omistusoikeudesta on kirjoitettu muun muassa vapaan valtion ylläpitämiseksi, toisin sanoen kansalaisilla on silloin mahdollisuus nousta aseelliseen kapinaan korruptoitunutta hallintoa vastaan. Totalitaristinen hallinto eli diktatuuri taas vaatii syntyäkseen tilanteen, jossa valtion väkivaltakoneisto (= poliisi ja armeija) on vahva ja kansalaiset heikkoja. Aseetonta kansaa on helppo hallita, koska se ei pysty järjestämään vallankumousta ja vaihtamaan poliitikkoja kesken vaalikauden (jos välissäkään).

Todellisuus kuitenkin on, että ainoa tapa saada mellakka aikaan Suomessa on yllättäen sulkea Alkot viikkoa ennen juhannusta. Ja hyvä näin, sillä toivoisin yhteiskunnan pysyvän vakaana ja rauhallisena. On hyvä kuitenkin muistaa, että suomalaisella kansanluonteella varustettu ihminen kestää todella pitkään linssiinsä kusemista ilman, että valittaa asiasta sen kummemmin. Tosin sitten kun säkistä tulee pohja vastaan, niin nauru loppuu lyhyeen.

Joku viisas on sanonut: poliitikkojen tulisi pelätä kansalaisiaan, eikä toisinpäin. Nykymuotoinen edustuksellinen demokratia pyrkii tosin toimimaan juuri ”toisinpäin”, kun eduskuntavaalien alla puhutaan kansalle mukavia ja vaalien jälkeen tehdään seuraavat neljä vuotta mitä satutaan lystäämään. Koko kansakuntaa koskevat päätökset pyritään tuomaan julki ilmoitusluontoisina asioina, koska kansan pahin mahdollinen reaktio on reaalisesti se parin viikon purnaus keskustelupalstoilla. Tai niin ainakin uskotaan olevan. Kaikki on hyvin aina neljän vuoden pätkissä kerrallaan.

Loppuun yleispätevä ohje nykyiseen politiikkaan tyytymättömille: Paras keino vaihtaa politiikan suuntaa on vaihtaa poliitikot. Tämä olisi hyvä muistaa kävellessään seuraavan kerran äänestyskoppiin: ääni samojen puolueiden samoille ihmisille on samalla ääni sille, ettei mikään muutu.

Pakkokeinoista ja väkivallasta

Olen aina silloin tällöin miettinyt, voiko maailmassa olla ihmisiä jotka eivät erota pakkokeinojen käyttämistä väkivallasta. Siis sellaisia ihmisiä, joiden mielestä suutuksissaan huutavan lapsen retuuttaminen käsipuolesta ulos kaupasta on vastaavanlainen ja yhtä tuomittava ”väkivallan teko”, kuin että baari-illan yhteydessä alkaneen riitelyn päätteeksi yksi osapuoli hakkaa toiselta aivot näkyviin käsipainoa tai muuta astaloa käyttäen. Valitettavasti esim. Alppilan tapauksesta opettajalle seuranneet, mutta onneksi myöhemmin perutut, potkut vahvistivat käsitystäni siitä että on: tämän vuoksi ajattelin vääntää rautalangasta, mikä on väkivallan ja pakkokeinon eroavaisuus.

Luonnontieteiden opettajalle tyypilliseen tapaan on paras aloittaa määritelmistä. Väkivaltaisen toiminnan tarkoitus on aiheuttaa vastaan ottavalle osapuolelle fyysistä kipua, joka pahimmillaan johtaa pysyvään vammautumiseen tai kuolemaan. Pakkokeinon käyttäminen taas tarkoittaa joko henkilön itsensä tai sivullisten turvallisuutta uhkaavan tilanteen keskeyttämistä keskeyttämällä uhkaa aiheuttavan henkilön toiminta, tarvittaessa voimakeinoin: asian ydin on siis että voimakeinot tarkoittavat sitä, ettei henkilölle aiheuteta enempää fyysistä kipua (eikä fyysisen vamman riskiä) sen enempää kuin tarvis tilanteen keskeyttämiseksi on. Pakkokeinojen käyttö edellyttää sitä, että ne suoritetaan viimeisenä toimenpiteenä tilanteen rauhoittamiseksi; väkivaltaisissa teoissa tämä ei ole edellytys eikä mikään. Väkivalta ja pakkokeinot eroavat siis jo määritelmänsä mukaan todella paljon toisistaan.

Usein pakkokeinojen käyttöoikeus yhdistetään auktoriteettiin: poliisilla, vartijoilla ja koulutetuilla järjestyksenvalvojilla on lain säätämä oikeus käyttää tarvittaessa pakkokeinoja, koska he ovat saaneet siihen koulutuksen. Tämä siis tarkoittaa, että heille on opetettu pakkokeinojen käyttö siten, ettei niistä aiheudu kohteelle fyysistä kärsimystä enempää kuin välttämätön tarve on. Kuulin Alppilan tapauksen jälkeisissä keskusteluissa kommentteja, että kouluissa tulisi olla vartijat tällaisten tilanteiden varalle: miksei opettajia voisi muun muassa ehdotukseni mukaisesti kouluttaa oikeaoppisten pakkokeinojen käyttämiseen? Ammattinimike lienee aivan sama, ainakin allekirjoittaneelle: ratkaiseva tekijä on järjestyksenvalvojakoulutus – olipa ammatti sitten poliisi, vartija, opettaja tai vaikka sitten kukkakauppias.

Vaikka kävinkin armeijan jo vuosia sitten, muistan siellä yhden opetuksen olleen jotakuinkin näin: jos taistelutoveri menee paniikkiin kovassa tilanteessa niin lyökää sitä vaikka sitten turpaan, kunhan tilanne saadaan pysähtymään. Väite sisältää viitteen väkivaltaan ja taistelutoverit ovat yleensä auktoriteeteiltaan samanarvoisia: hätääntynyt yksilö voi tosin tosipaikan tullen tapattaa sekunnissa koko pataljoonan.

Ajattelin esitellä väkivallan ja pakkokeinojen käyttämistä skenaarioin eli esimerkein, toivottavasti se tepsii pahimpaankin hahmotushäiriöiseen ja hänen vääristyneen maailmankuvaansa:

Skenaario 1: Anniskeluravintolan asiakas (huomaa tarkoituksellinen sukupuolineutraalius, naisetkin kyllä osaavat tämän) on ottanut vähän liikaa, ja sen tuloksena meluaa sekä ahdistelee muita asiakkaita. Järjestyksenvalvoja eli täkäläisittäin poke puuttuu asiaan.

Pakkokeinojen käyttöön valmiina olevan poken, mihin siis hänet on koulutettu, toimintamalli kulkee näin: ensin puhutetaan häiritsijää ja käsketään häntä poistumaan paikalta, mahdollisesti näin tehdään kuuluvalla äänellä ja selkeän käskevin äänenpainoin. Kuuluva ääni ei satuta ketään fyysisesti, mutta jos se ei tehoa, otetaan kiinni käsivarresta. Jos asiakas (huomaa edelleen sukupuolineutralismi) jatkaa touhuaan hyökkäämällä pokea vastaan, hänet saadaan helposti esimerkiksi käsiotteeseen, raudoitettua ja saateltua pois rauhallisesti käyttäytyviä asiakkaita häiritsemästä.

Väkivaltainen keino taasen olisi mennä suoraan väliin, lyödä asiakkaalta nenärusto niskan puolelle ja kantaa tajuton säkki pois muiden silmistä. Ero lienee enemmän kuin selvä.

Skenaario 2: Poliisi piirittää taloa, johon on linnoittautunut haulikolla ja mahdollisesti kiväärillä aseistautunut henkilö (huomaa jälleen sukupuolineutralismi, vaikka miehet näin yleensä tekevätkin niin ei voi yleistää). Poliisi on toimintaohjeidensa mukaisesti tehnyt mm. ääni- ja valomerkein selväksi että talo on piiritetty, eikä sieltä pääse pakoon jäämättä kiinni.

Pakkokeinojen mukaan poliisi piirittää taloa, kunnes epäilty (tai ehkä jo tässä vaiheessa voisi sanoa rikollinen henkilö) on antautunut. Jos henkilö tulee aseen kanssa ulos eikä osoita antautumisen merkkejä, poliisi ampuu häntä jalkaan tai käsivarteen.

Väkivaltainen keino olisi ampua epäiltyä heti päähän heti kun sellainen vaan näkyy talon ikkunasta. Toinen väkivaltainen keino olisi ampua kranaatti tai polttotaisteluase saman tien talon sisään, mikä tarkoittaisi tarpeetonta kivun tai fyysisen vamman aiheuttamista kohteelle.

Välikommenttina sellainen, että pakkokeinojen ja väkivallan ero sopii ihmisen käyttäytymiseen ihan minkä tahansa elollisen olennon, joka voi tuntea fyysistä kipua, kanssa.

Skenaario 3: Koira ei suostu sen kynsien leikkaamisen, vaan puolustautuu alkamalla purra operaatiota aikonutta.

Pakkokeinojen käyttö tarkoittaisi ensi sijassa koiran verbaalista rauhoittelua, että sille ei ole tapahtumassa mitään sen henkeä tai toimintakykyä (huomaa ero ihmismaailmasta tuttuun ”terveyteen” nähden) uhkaavaa toimintaa. Seuraava askel olisi sitoa koiran kuono puremisen estämiksi; mikäli tämä epäonnistuisi, viimeinen vaihtoehto olisi nukutuslääkkeen antaminen.

Väkivaltaisista keinoista ensimmäinen olisi ottaa hyllyltä MagLite, pesäpallomaila tai muu sopiva astalo, tintata sillä piskiltä taju kankaalle ja leikata kynnet. Siinä se.

Toivottavasti tämä auttaisi myös käsitehäirioisiä ymmärtämään, mikä ero on väkivallan tai pakkokeinojen käyttämisen välillä – nimittäin ensisijaisesti keinojen motiivi.

Ehdotus uusien Alppila-skandaalien välttämiseksi tulevaisuudessa

Alppilan koulussa tapahtunut välikohtaus ja siitä opettaja A. Korhoselle seuranneet potkut ovat valitettava farssi siitä, mihin yhteiskunta luisuu teoreettisten humanistien päästessä päättämään asioista, joihin heillä ei yleensä ole minkäänlaista kosketuspintaa tosielämän kanssa. Esimerkiksi Ykä on kirjoittanut hyvän analyysin tästä, suosittelen.

Mitä asialle pitäisi tehdä, jottei meno kouluissa muutu täysin pelleilyksi ellei se sitä jo ole? Pitäisikö kouluihin palkata järjestyksenvalvojia? Millä rahalla?

Oma ehdotukseni asiantilan korjaamiseksi kohtuullisilla kustannuksilla on lyhykäisyydessään seuraava:

1.      Järjestyksenvalvojakurssi osaksi ammatillista opettajankoulutusta. Tämän kurssin käyneitä henkilöitä löytyy runsaasti muistakin ammateista, joissa kurssi on käyty niin sanotusti pahan päivän varalle.

2.      Opettajille mahdollisuus käydä vapaaehtoisesti järjestyksenvalvojakurssi, mahdollisesti työnantajan kustantamana.

3.      Järjestyksenvalvojakurssin suorittaneille opettajille laajennetut oikeudet käyttää pahassa tilanteessa pakkokeinoja kurssilla opetettavia toimenpiteitä käyttäen.

Ensisijaisesti toivoisin, että perusopetuslakia alettaisiin noudattaa. Tästä opettaja Korhonen mainitsi 45 minuuttia – ohjelman haastattelussaan: laissa on oikeutettu voimakeinojen käyttö viimeisenä vaihtoehtona, mutta silti oppilaille kerrotaan heidän olevan koskemattomia ja oikeutettuja hyppimään opetushenkilökunnan nenille miten huvittaa.

Voimia eloon opettaja Korhoselle, uskon että uusi työpaikka löytyy nopeasti koulusta, jossa esimiehistö ei ole menettänyt talonpoikaisjärkeään. Yleisesti ottaen poliisitutkinnan ja potkujen käyttö fyysisiä vammoja aiheuttamattoman välikohtauksen ensisijaisina selvittelykeinona ja seuraamuksena kertoo heikentyneestä tilanteiden hahmotuskyvystä (tai -halusta), josta uskoakseni voi parantua.

Arvokasta vanhenemista

Mieleeni jäi lähiaikoina parikin vanhustenhoidosta (tai sen riittämättömyydestä) kertovaa uutista, jotka saivat tarttumaan näppäimistöön. Ensiksi paikallinen, josta saamme kiittää kuntaliitoksia: 

Savon Sanomat: Vanhuksia siirrellään kymmenien kilometrien päähän omaisista 

Suomeksi sanottuna elämme maassa, jossa perheitä yhdistetään maksamalla halukkaiden tulijoiden lennot Somaliasta koko suvulle ja siihen päälle muutamalle partasuiselle ”kasvattilapsellekin”, mutta toisen värisiä perheitä hajotetaan siirtelemällä heitä pitkin uutta uljasta Kuopiota sekä varmasti muitakin liitoskuntia. Maaningalta Karttulaan on 78 kilometriä, mikä on pitkä matka omalla autollakin ajettavaksi. Autottomalle (esim. iäkkään puoliso) matka tarkoittaa julkisilla sitä, että jouluna pääsee katsomaan ja juhannukseksi ehkä seuraavalla bussilla takaisin. Missä perheiden yhtenäisyyden tärkeydestä nillittävät ovat silloin, kun heitä oikeasti tarvittaisiin?

Toinen uutinen liippaa läheltä eutanasiakeskustelua, eli: 

Lääkäri: "Eläville vihanneksille" morfiinia, ei pakkosyöttämistä 

Luettuani uutisen ajattelin, että Josef Mengele (anteeksi natsikortin käyttö, oli vain pakko) olisi kateellinen nähdessään tilanteen: vanhukset makuutetaan ensin vanhainkodeissa toimintakyvyttömiksi, minkä jälkeen heitä pakkosyötetään, etteivät he pääsisi kemuista kesken pois. Nykyään kun ihmisarvo tuntuu olevan päivän muotisana, onko tällainen nyt sitä kunnioittavaa toimintaa?

Ilmiön taustalla on pelkästään yksi asia, nimittäin ihmisen itsekkyys – tässä tapauksessa omaisten: ikääntynyttä sukulaista ei haluta päästää luonnonmukaisesti pois, vaan hänet pidetään hengissä vaikka väkisin. Kysymys: kuinka usein parantumattomasti sairaiden vanhusten omaiset käyvät katsomassa heitä vanhainkodissa? Joka päivä? Kerran viikossa? Joka toinen kuukausi? Silloin kun muilta kiireiltä ehtii? Ehkä jouluna, kun on pakko?

Jos vastaus on jossain muualla kuin heti ensimmäisenä, kannattaa ottaa järki käteen ja hiljentyä hetkiseksi miettimään. Vanhus kuitenkin viettää ajastaan laitoksessa 365 päivää vuodessa, ja mahdollisesti liikunta- ja toimintakyvyttömänä katselee suurimman osan ajasta rakennuksen valkoisiksi maalattuja seiniä. Onko elämä enää sen arvoista, jos ei voi tehdä mitään; mennä mihinkään; juurikaan jutella kenenkään kanssa; välttämättä edes seurata maailman tapahtumia – tai ennen kaikkea, jos parantumattomasti sairas ja toimintakyvytön itse haluaisi pois?

Läheisen menettäminen sattuu aina, tiedän tämän kokemuksesta. Kuolema on joka tapauksessa luonnollinen asia, joka meillä jokaisella on kerran edessä: haluamme hyvää läheisimmillemme ja mikäli terminaalivaiheeseen heikentynyt vanhus itse tahtoo pois, älköön kukaan pitkittäkö hänen kärsimystään oman itsekkyytensä takia. Paljon puhuttuihin ihmisoikeuksiin tulisi kuulua myös parantumattomasti sairaiden oikeus siirtyä ajasta ikuisuuteen arvokkaasti ja rauhallisesti niin halutessaan, ilman turhaa kivun ja kärsimyksen lääketieteellistä pitkittämistä.

Vakavan asian enemmän tai vähemmän vakavana loppukevennyksenä muistelisin, että takavuosien hip hop – bändi Raptori lauloi näin: 

Jos koira tappaa lapsen se lopetetaan,
mutta rattijuoppo joutuu vain vankilaan.
Onko tämä oikein, kysyn minä vaan?
Kai hiukan koiraakin puolustaa saa. 

Suomessa liikunta- ja toimintakyvyttömän koiran pitäminen väkisin hengissä johtaa rikossyytteeseen, mutta kärsivälle ja parantumattomasti sairaille vanhuksille tällainen on arkipäivää heidän omasta tahdostaan riippumatta. Kai parantumattomasti sairaitakin hiukan puolustaa saa.

Sopiva sattumako?

Kirjoittelin torstaina 7.3.2012 autoilijoiden laiskasta takasumuvalon käytöstä, minkä korjaamalla uskoisin monen lumisateessa ajetun (ketju)kolarin jäävän tapahtumatta. Tekstin voi lukea kokonaisuudessaan täältä, mutta lyhyesti sanottuna spekuloin miksi todella harva autoilija kytkee takasumuvalon päälle ajokelien niin vaatiessa. Epäilin, että autoilijat eivät välttämättä tiedä tämän turvallisuusvarusteen olevan pakollinen kaikissa autoissa tai toisaalta, poliisin ja sakkojen pelko saa varomaan takasumuvalon kytkemistä. Jälkimmäinen olisi paradoksaalista siinä mielessä, että etusumareita kyllä osataan polttaa niiden hyödyttömyydestä huolimatta.

Nyt muutamaa päivää myöhemmin Poliisi ottaa kantaa asiaan Ylen välityksellä, mikä on erittäin hyvä asia! En tiedä onko kyseessä pelkkä puhdas sattuma vai onko uutisessa esiintyvä poliisipäällikkö saanut ajatuksen kannan ottamiseen täällä vierailtuaan. Toivon, että pienikin asioiden eteneminen parempaan suuntaan olisi edes osittain saanut motivaationsa jonkun vierailusta blogissani.

Alla vielä Ylen uutinen kokonaisuudessaan:

Liikenne 11.3.2013 klo 7:21 | päivitetty 11.3.2013 klo 7:21

Poliisi: Uuden auton ostajalle pitää opastaa valojen käyttöä

Automaattisesti syttyvät valot eivät riitä huonossa kelissä, mutta moni uuden auton omistaja ei osaa kytkeä valoja käsiohjaukselle.

Uusien autojen valoautomatiikka ei välttämättä tunnista päiväsaikaan pyryä tai rankkasadetta. Tämän vuoksi takavalot eivät aina pala höttökeleillä, kun näkyvyys on nollassa. Tämä vaarantaa liikenneturvallisuutta.

- Ongelma on havaittu tien päällä, vahvistaa Liikkuvan poliisin Porin yksikön päällikkö Simo Pukkila.

Taustalla on pari vuotta sitten voimaan tullut uuden valoautomatiikan hyväksyvä EU-direktiivi. 

- Uusissa autoissa on joissakin malleissa ajovaloautomatiikka, jolloin vain etuvalot palavat päiväaikaan ja kun on riittävän hämärää, valoja syttyy enemmän päälle sekä eteen että taakse.

- Automatiikka ei ole kuitenkaan riittävän kehittynyttä. Se ei tahdo toimia, jos vaikkapa päivällä on muuten valoisaa, mutta lumi pöllyää tai on rankka vesisade. Silloin takavalojen pitäisi olla päällä, mutta automatiikka ei ole vielä niin kehittynyt että se tunnistaisi tällaisen tilanteen. Ja uuden auton omistaja ei osaa välttämättä kääntää kytkimestä automatiikkaa pois päältä.

Simo Pukkila suosittaakin, että autokaupassa voitaisiin opettaa uuden auton ostajalle valoautomatiikan käyttö.

Neuvontaa ennen sakotusta

Poliisi ei ole lähtenyt pelkästään sakotuslinjalle, vaan painottaa enemmänkin valistamista asiassa.

- Ajoneuvo pysäytetään ja kuljettajaa neuvotaan valojen käytössä. Jos liikenneturvallisuus vaarantuu, voidaan toki antaa rike- tai päiväsakko, mutta se ei ole ensimmäinen toimenpide.

Pitäisikö valoautomatiikka sitten kytkeä Suomen oloissa kokonaan pois?

- No, on se ainakin vaikkapa pyrypäivinä suositeltavaa. Ja todennäköisesti näin moni tekeekin, sanoo Simo Pukkila. 

 

Sumu- ja humuvalottelua

Tämän otsikon alle kätkeytyy näinkin yllättävä uutinen, josta allekirjoittanut voisi Kekkosta lainaten todeta: ”Saatanan tunarit!”. Vahinkoja sattuu eikä tarkoitus ei ole käynnistää ikuista ”sielläjasiellä ei vaan osata ajaa” -jauhamista, vaan kommentoida uutiskuvassakin näkyvää ilmiötä: kuvan kaikkien autojen takaosat ovat muurautuneet umpeen tien pinnasta pölisevän lumen takia, ja taksikuski on ainoa takasumuvaloa käyttävä.

Valitettavasti läheskään aina ei ole asia näinkään onnellisesti, sillä ammattiautoilijatkin käyttävät takasumaria valitettavan harvoin olosuhteiden sitä edellyttäessä. Oman noin 300 000 kilsaa käsittävän ajokokemukseni perusteella voisin arvioida viiden autoilijan sadasta käyttävän takasumuvaloa silloin, kun järkevän ihmisen äkkiseltään uskoisi sellaista käyttävän. Järkevällä ihmisellä siis tarkoitan sellaista, joka ei lumipyryssä halua 10–50 kertaa omaa autoa raskaampaa kaukoliikenteen bussia tai rekkaa itsensä tai takapenkillä istuvien lastensa niskaan huonon kelin sattuessa. Sormet eivät riitä laskemaan kertoja, kun olen lähes ajanut parikymmentä kilometriä tunnissa hitaammin ajavan näkymättömän autoilijan perään lumi- tai vesisateessa; nämäkin vaaratilanteet olisi kaikki voitu ehkäistä takasumuvalon oikeaoppisella käytöllä.

Tällainen sai allekirjoittaneen pohtimaan, että onko keskiverto autoilija tarkoituksella itsetuhoinen vaiko vain niin tyhmä, ettei ymmärrä yksinkertaisen henkivakuutuksen voivan olla noinkin edullinen – takasumarin päälle kytkeminen kun maksaa pari sekuntia kallista ja tuottavaa aikaa? Eivätkö autoilijat tiedä, että kyseinen varuste löytyy pakollisena kaikista autoista? Onko niin kutsuttu maalaisjärki kadonnut johonkin (retorinen kysymys)?

Ehkä syy löytyy tieliikennelaista, joka kuuluu näin (TL §36):

Sumuvaloja saa käyttää vain sumun taikka rankan vesi- tai lumisateen aikana. Niitä saa tällöin käyttää lähivalojen asemesta, jos seisontavalot ovat samanaikaisesti kytketyt.

Tämä käsittää vain etusumuvalot, joita kyllä osataan humuvalotella eli polttaa jatkuvasti aina auton ollessa käynnissä. Palaan tähän, mutta en löytänyt takasumuvalon käyttämisestä erikseen säädettyä lakia. Mielestäni kyseisen turvallisuusvarusteen käytöstä pitäisi lain sijaan määrätä ihmisen (toivon mukaan edes jotenkin jäljellä oleva) itsesuojeluvaisto ja järki: jos et näe itse eteesi pölisevän lumen takia, luuletko että mahdollisesti takanasi kovempaa ajava näkee eteensä sen paremmin?

Pieni muistutus etusumuvalojen käytöstä: ne on tarkoitettu huonoissa olosuhteissa tapahtuvaan hitaaseen eteenpäin ajamiseen! Valojen tyypillinen tehokas näyttämä eteenpäin on 20–25 metriä, jonka auto kulkee karvan alle sekunnissa maantienopeudella. Valoista ei siis suomeksi sanottuna ole mitään hyötyä normaalilla nopeudella ajettaessa. Vaikka kuljettaja näkisikin jotain sumareiden avulla, törmäys tapahtuisi samalla sekunnilla kuin ensimmäinen reaktio siihen.

Suomalainen on tunnetusti ylitseampuvan lainkuuliainen, eli estääkö poliisin pelko takasumuvalon käyttämisen? Mikäli näin on marjat, niin voin omasta kokemuksestani kertoa etten koskaan ole joutunut selittämään partiolle tämän turvallisuusvarusteen käyttöäni. Tämä siitäkin huolimatta, että kytken valon päälle jopa päivällä kesäkeleissä, jos taustapeilistä näen tielle sataneen veden pöllyävän kunnolla ilmaan. Toki jos taakse ilmestyy auto, kytken valon pois.

Humuvalotteluun palatakseni: useissa nykyaikaisissa autoissa, joissa etusumuvalot alkavat olla vakiovarusteena, on yksi erittäin viheliäinen ominaisuus: yhdistetty etu- ja takasumuvalojen kytkin. Itse kutsun sitä viaksi, koska kyseessä on sanalla sanoen paska systeemi. Etusumarit on kytkettävä päälle ennen takasumaria, ja kytkin on usein suunniteltu niin, että valojen sammuttamisen jälkeen sumari sammuu automaattisesti takaa etulyhtyjen jäädessä päälle. Tämä voisi selittää humuvalottelun: edestä sumuvalot jäävät päälle, eikä niiden merkkivalo ole pakollinen (toisin kuin takana).

Oma ehdotukseni asian korjaamiseksi on ehdottaa, että Poliisi ja Liikenneturva järjestäisivät asianmukaisen kampanjan autoilijoiden valistamiseksi. Ensinnäkin tämä eli liikennekäyttäytymisen ja – turvallisuuden parantaminen on verorahoitteisen Liikenneturvan tehtävä, jonka maksamiseen myös allekirjoittanut osallistuu. Poliisin osuus kampanjassa voisi olla tällainen: kertokaa, ettette sakota takasumarin asianmukaisesta käytöstä, ja päälle unohtuneesta valosta seuraa (tai ainakin pitäisi seurata) ensisijaisesti suullinen muistutus ja opastus, ilman maksukehotusta.

P.S. Vastaantulijoita häikäiseviä humuvalottelijoita voi kohdattaessa puolestani kohteliaasti muistuttaa pitkien valojen räpsäytyksellä.

Miksi Suomi rankaisee kansalaisiaan ahkeruudesta?

Tällainen tuli mieleeni, kun sain puolisen vuotta valmistumiseni jälkeen postia Kelalta. Takaisin olivat vailla liikaa maksamiaan opintotukia, kun olin valmistunut nopeasti työelämään aloittamalla alani työt kaksi ja puoli vuotta ennen tutkintotodistukseen kirjattua päivämäärää. Ikiopiskelijankaan statusta en katso ansainneeni, sillä valmistuin 5½ vuodessa, mikä on noin vuoden alan koulutusohjelmien keskimääräistä valmistumisaikaa lyhyempi aika. Ensimmäinen tuntemukseni oli, että millainen sairas yhteiskunta rankaisee kansalaisiaan jaksamisesta ja ahkeruudesta?

Eikö tällainen ole ristiriidassa parhaillaan ajetun politiikan kanssa, että korkeakouluopiskelijat tulisi saada mukaan työelämään mahdollisimman äkkiä? Entä jos he aloittavatkin alansa työt osa-aikaisina ennen valmistumistaan, ja jaksavat paahtaa opintonsa loppuun opintojen päätoimisuutta varten vaaditussa tahdissa (vähintään 5 opintopistettä per tukikuukausi)? Jos opiskelun päätoimisuudelle on kerran asetettu ehdoksi riittävä määrä opintosuorituksia per tukikuukausi, mihin tulorajoja enää tarvitaan?

Oma ehdotukseni asian tilaan on sosiaalidemokraattinen, kateuteen perustuva yhteiskunta jossa yhdellä ei saa mennä yhtään paremmin kuin kellään muullakaan. En kiistä etteikö kaikkien yhtäläinen mahdollisuus korkeakouluopintoihin olisi maailman mittakaavassa edistyksellinen asia, mutta tulorajoilla rangaistaan ankarasti niitä, jotka jaksavat tehdä töitä vielä päätoimisen opiskelun lisäksi. Jos päätoimisen opiskelun ehtona on suorittaa vähintään viisi opintopistettä kuukaudessa, niin eikö kaikki sen ulkopuolelle jäävä ole silloin vapaa-aikaa? Jos joku haluaa tämän lisäksi tehdä vapaa-ajallaan tuottavaa työtä siksi, että voisi esimerkiksi pitää autoa ilman että valmistumispäivänä olisi 15000€ opintovelkaa, miksi se on rangaistuksen arvoista? Sosiaalidemokratia ei kasvata ahkeria ja menestyviä, vaan keskiluokkaisia ja helposti ohjattavia kansalaisia.

Mielestäni on aivan oikeutettua ja kohtuullista että opintotuen kaltaista sosiaalista tulonsiirtoa saadakseen on saavutettava jotain, ja tämä on jo kirjattuna nykyiseen opintotukilakiin. Tosin miksi sitä saadakseen ei saa tehdä mitään pätkääkään enempää, tai joutuu maksamaan tuet takaisin? Tällöinhän yhteiskunta asettaa rangaistuksen, jonka mukaan kansalainen ei saa olla liian ahkera takaisinmaksun muodossa tulevan sakon uhalla; tämä sotii omaa oikeudenmukaisuuden käsitystäni vastaan. Nykyisellään opintotuen velaton osuus ei riitä kattamaan asumisen, opiskelumateriaalin hankinnan, terveydenhoidon tai edes julkisilla liikennevälineillä tapahtuvan liikkumisen vaatimia kustannuksia. Vaihtoehtoina ovat siis joko täysi lainaosuus tai osa-aikatyö; kaikki eivät ehkä saata tahtoa itselleen kymppitonneissa laskettavaa velkaa viiden vuoden opiskelujakson ajalta.

Näillä sanoin esitän poliitikoille porkkanan, jossa on kaksi vaihtoehtoa, ja ensimmäinen on ns. Viron malli: luvatkaa opiskelijoille, että mikäli he valmistuvat korkeakoulusta viiden vuoden (maisterintutkinto) tavoiteajassa täydellä lainaosuudella, valtio maksaa opintolainan kokonaisuudessaan pois. Nykyisillä rajoilla tämä tarkoittaisi maksimissaan 5*9*300e = 13500e korotonta velkapääomaa, minkä verran allekirjoittanut ehti töissä käydessään maksaa tuloihin ja autonomistajana varsinkin liikkumiseen liittyvinä veroina takaisin jo hyvän aikaa ennen virallista valmistumistaan. Ja pitäkää lupauksenne myös.

Toinen vaihtoehto on, että poistakaa kaikki tulorajat ja asettakaa päätoimisen opiskelun ja opintotuen ainoaksi ehdoksi tietty määrä opintosuorituksia tukikuukautta kohden. Tällöin ette rankaisisi opiskelijoita ahkeruudesta ja menestymisestä, sillä opintojen ja työn yhteensovittaminen ei aina ole niin helppoa kuin käytännöstä vieraantuneet voisivat luulla: hatun nosto sille, joka niin jaksaa ja uskaltaa tehdä!

Loppusanat: Eilen saapuneen Kelan kirjeen mukaan siis yhteiskunta työnsi höyläämättömän kakkosnelosen monen ahkeruuteen ja oman työnsä hedelmistä nauttimiseen uskoneen opiskelijan perseeseen. Onneksi en varmasti ole ainoa, jota tilanne pistää vihaksi.

Juodaanko sitä viinaa?

Pienen tauon jälkeen Savonmies on linjoilla jälleen, monta opintopistettä ja montaa tosielämän kokemusta rikkaampana. Päätin pitää taukoa blogaamisesta, koska nykyään ajankohtaiset tapahtumat ja mielipiteet tuntuvat pomppivan laidalta toiseen kuin rusakko auton valoissa. Tämän vuoksi tuntui, että tapahtumien seuraaminen kulutti turhan paljon aikaa ja jaksamista, mikä oli luonnollisesti pois jostain muusta tärkeämmästä. Rusakkovertaus toimii tosin siinäkin mielessä, että tarpeeksi pitkän pomppimisen jälkeen metsäänhän sitä yleensä mennään.

En väitä että tapahtumien seuraaminen olisi tällä kohujournalismin aikakaudella sen helpompaa kuin taukoa aloitellessani, mutta riittävä kohuotsikoiden (tai sellaisiksi tekemällä tehtyjen) selaaminen on toivon mukaan turruttanut edes vähän suodattamaan pohdiskelua ja kannan ottamista ansaitsemattomat asiat pois, vähän kuten Firefoxin AdBlock-lisäosa toimii. Sitten itse asiaan.

Alkoholilainsäädäntö on ajankohtaisaiheena jo vanha klassikko, ollut sitä kieltolain päättymisestä lähtien eli viimeiset 70 vuotta. Lyhyenä briiffinä aiheeseeni esittäisin, että suomalaista alkoholipolitiikkaa on mielestäni vaivannut aina äidillinen holhoaminen, jossa valtion kuvitellaan voivan raitistaa kansaa panemalla ”herkut” lukkojen taakse eli keksimällä uusia kieltoja, rajoituksia ja vaikeutuksia alkoholin hankkimiseen ja nautintaan. Kun keskikalja tuli kauppoihin vuonna 1969, meni äidiltä koko 1970-luku julistaessa sen olevan kaiken pahan alku ja juuri; siitäkin huolimatta että näin väkevien kulutus laski, mitä voisi pitää edistysaskeleena. Nyt, 41 vuoden jälkeen, ”kepardia” ollaan viemässä takaisin Alkoon, monen myytin voimin.

Ensimmäinen myytti on sellainen, että suomalaiset joisivat jotenkin erityisen paljon alkoholia – erityisesti eurooppalaisittain. Tämähän ei pidä paikkaansa, koska WHO:n tilastojen mukaan Suomi jää vuosittaisessa alkoholin kulutuksessa toiseksi hyvin monelle Euroopan maalle – jopa EU:n vanhoille sivistyskansoille, joilta meidän tulisi virallisen doktriinin mukaan ottaa mallia enemmän tai vähemmän kaikessa: edelle menevät muun muassa sellaiset maat kuin Saksa, Ranska, Iso-Britannia ja Pohjoismaistakin Tanska. Kaikkiaan EU:n alueelta 13 maassa kitataan asukasta kohden vuosittain enemmän viinaa kuin täällä, joten myytti poikkeuksellisen suuresta alkoholin kulutuksesta ei voi mitenkään pitää paikkaansa. Kuitenkin edellä olevista EU-maista ainoastaan Irlanti ja Liettua ovat edes jotenkin (surullisen)kuuluisia juomatavoistaan, joskin suomalaiset pelaavat edelleen ylemmässä divisioonassa.

Ehkäpä ei se määrä, vaan laatu? Tästä saamme kollektiivisesti kiittää jo 70 vuotta jatkunutta holhous- ja rajoituspolitiikkaa, koska juuri sen ajan suomalaisille on opetettu mielestäni aivan totaalisen väärää tapaa käyttää alkoholia edes jotenkin järkevällä tavalla. Tämän holhouspolitiikan perua nimittäin on niin kutsuttu nurkan takana juominen, tiedättehän vanhat legendat halkopinojen väleihin piilotetuista pulloista ja siitä, miten häissä äijät ryyppäävät viinaa saunan nurkan takana. Alkoholin kaikesta käytöstä on luotu sellainen mielikuva, että järkevästikin toteutettuna se olisi tehtävä piilossa. Oma mielipiteeni on, että tämä on johtanut kaappijuoppouden vitsaukseen: läheisen ongelmakäyttöä ei yleensä havaita, ennen kuin on jo liian myöhäistä auttaa. Samoin avun omaehtoinen tai läheiselle hakeminen on hyvin häpeällistä.

Toinen omituisuus liittyy siihen, miksi kohtuullista käyttöä viikolla pidetään edelleen paheksuttavana. On jotenkin hyväksyttävämpää olla kotona apinapäissään koko viikonloppu kuin jakaa kulutuksensa tasaisesti siten, että kerta-annokset pysyvät kohtuullisina eikä rähinäviinaepisodeja synny.  Mielestäni tämäkin on vuosia jatkuneen holhous- ja rajoittamispolitiikan syytä, kun kansan mieliin on iskostettu miten vain viikonlopulla on luvallista ottaa edes vähäsen. Ja sittenhän kansa ottaa koko viikon edestä varastoon niinä parina luvallisena päivänä. Euroopassa alkoholin absoluuttinen kulutus on monessa maassa suurempaa kuin täällä, mutta ajallisesti se jakautuu järkevästi muuallekin kuin viikonloppuiltojen täyskänneihin.

Holhouskulttuurin luomista outouksista on lyhyt matka politiikkaan, jolla tällaisia on luotu. Vuoden alun uutistarjonta kertoo taas, miten vanhat tavat ovat tiukassa: alkoholin mukanaan tuomiin ongelmiin tarjotaan vanhoja lääkkeitä, eli kieltoja, rajoituksia ja hankaloittamisia. Jos nämä olisivat oikeasti tehokkaita keinoja, eikö suomalaisten pitäisi olla Euroopan järkevimpiä alkoholin kuluttajia 83 vuoden eli neljän sukupolven ylitse jatkuneen soveltamisen jälkeen?

Olen jo useiden vuosien ajan verrannut alkoholia leikkimielisesti bensiiniin siinä mielessä, että sellaista elämiseensä tarvitseva hankkii aineen joka tapauksessa – aivan sama mistä, ja maksoipa se mitä maksoi. Tämän vuoksi pidän alkoholin saatavuusrajoituksia tehottomana keinona, koska ongelmakäyttäjät hankkivat viinansa ja juovat itsensä hengiltä joka tapauksessa. Entä jos esimerkiksi pääkaupunkiseudun yksityisautoilua alettaisiin rajoittaa vaikeuttamalla polttonesteiden jakelua, vähenisikö se siitä mihinkään vai haettaisiinko petrooli kunnanrajan takaa? Ilman totalitaarista holhousta valtio ei voi käskeä ihmistä raitistumaan ja lopettamaan ongelmakäytön, vaan tahdon sekä luonteenlujuuden on lähdettävä yksilöstä itsestään.

Virkamiehistön yksi peruste keskikaljan siirtämiselle takaisin Alkoon on aina ollut sellainen, että se kasvattaisi ostokynnystä. Kyllä varmasti niin tekisikin, mutta kenen? Juopot hakisivat kaljansa varmasti ihan yhtä innokkaasti, toisaalta miksi ostaa Alkosta kaljaa kun kirkasta viinaa on viereisessä hyllyssä ja samat humalat saa vähemmällä kantamisella. Ostokynnyksen nostaminen siis pääasiallisesti kohdistuisi sellaisiin, joilla ei ole ongelmia alkoholin liikakäytön kanssa. On totta että tämä saattaisi hidastaa ongelmakäyttäjien määrän kasvua ajan kanssa, mutta uskoisin rajoitusilmapiirin edistämisen lakaisevan ongelmia yhä enemmän ratkaisemattomina maton alle.

Toinen ongelma on puhtaan käytännöllinen: mihin kaljat Alkoissa varastoitaisiin? Rakennettaisiinko Suomenniemen jokaiseen viinakauppaan ylimääräiset 30 neliötä varastotilaa, joihin tulisi lavoittain kolmen-neljän suosituimman merkin olutta? Epäilen, ettei näin tehtäisi: keskikaljan varastointiin kulutettu tila olisi tällöin poissa kalliimmilta ja hienommilta alkoholilajeilta. Tämä pienentäisi valikoimaa ja kohdistuisi ensisijaisesti jälleen niihin, joilla ongelmaa ei ole: amerikkalaisia rocktähtiä lukuun ottamatta ongelmakuluttajat eivät koskaan osta esimerkiksi satasen hintaista viskipulloa ylenmääräisen läträämisen takia, pään saa sekaisin ja tutinat loppumaan halvemmallakin.

Ongelmia on toki enemmänkin, mutta tehottoman politiikan lisäksi alkoholin saatavuusrajoituksia ihannoiva valtiovalta ampuu itseään jalkaan yhdestä syystä: EU ja tavaroiden vapaa liikkuvuus. Ravintola-anniskelun rajoittaminen siirtää kulutusta koteihin, ja kaupan myyntirajoitukset kiihdyttävät viinarallia. Luin Seuran jutun Tallinnan viinarallista, ja sen mukaan kohta hakureissulta saa myös S-kortin bonuspisteet kotimaahan: lobbaavatkohan S-ryhmä ja muut Tallinnan viinakauppiaat täkäläistä virkamieskuntaa kiristämään alkoholin saatavuutta? Jutun mukaan viinaa haetaan yksityisautoilla lahden takaa jopa Keski-Suomea myöten, ja Seinäjoelta lähtee 20 bussia viikossa – ei kai joku oikeasti luule, että sinne lähdetään pelkästään elämysmatkailun vuoksi tuolla tahdilla? Saatavuuden rajoittaminen lahden tällä puolella aiheuttaa verotulojen menetyksiä valtiolle, kun kansa hakee viinansa muualta: touhu on täysin laillista, ja onneksi EU:sta on kerrankin jotain iloa pohjoiselle kansalle.

Loppuun aion sanoa että änkyräkännikulttuurissa on omat ongelmansa, joita ei pidä väheksyä. Edellä kirjoitetun tarkoituksena oli tuoda esille keinoja, joissa mielestäni mennään (vieläkin) metsään ongelmien ratkaisuja etsittäessä. Siksi kannattaisin nelosoluen ja viinien siirtämistä kauppaan alituisen kieltämisen ja rajoittamisen vastapainoksi: muualla Euroopassa kaljaa ja viiniä saa kaupasta mihin vuorokauden aikaan tahansa, eikä kansa silti juo itseään hengiltä. Meillä on eurooppalaisena kansana tässä vielä paljon opittavaa, ja virkamiehistö etsii vain lyhyitä oikoteitä päästäkseen sanomaan, että on sitä edes jotain tehty.