tiistai 21. toukokuuta 2013

Pakkokeinoista ja väkivallasta


Olen aina silloin tällöin miettinyt, voiko maailmassa olla ihmisiä jotka eivät erota pakkokeinojen käyttämistä väkivallasta. Siis sellaisia ihmisiä, joiden mielestä suutuksissaan huutavan lapsen retuuttaminen käsipuolesta ulos kaupasta on vastaavanlainen ja yhtä tuomittava ”väkivallan teko”, kuin että baari-illan yhteydessä alkaneen riitelyn päätteeksi yksi osapuoli hakkaa toiselta aivot näkyviin käsipainoa tai muuta astaloa käyttäen. Valitettavasti esim. Alppilan tapauksesta opettajalle seuranneet, mutta onneksi myöhemmin perutut, potkut vahvistivat käsitystäni siitä että on: tämän vuoksi ajattelin vääntää rautalangasta, mikä on väkivallan ja pakkokeinon eroavaisuus.

Luonnontieteiden opettajalle tyypilliseen tapaan on paras aloittaa määritelmistä. Väkivaltaisen toiminnan tarkoitus on aiheuttaa vastaan ottavalle osapuolelle fyysistä kipua, joka pahimmillaan johtaa pysyvään vammautumiseen tai kuolemaan. Pakkokeinon käyttäminen taas tarkoittaa joko henkilön itsensä tai sivullisten turvallisuutta uhkaavan tilanteen keskeyttämistä keskeyttämällä uhkaa aiheuttavan henkilön toiminta, tarvittaessa voimakeinoin: asian ydin on siis että voimakeinot tarkoittavat sitä, ettei henkilölle aiheuteta enempää fyysistä kipua (eikä fyysisen vamman riskiä) sen enempää kuin tarvis tilanteen keskeyttämiseksi on. Pakkokeinojen käyttö edellyttää sitä, että ne suoritetaan viimeisenä toimenpiteenä tilanteen rauhoittamiseksi; väkivaltaisissa teoissa tämä ei ole edellytys eikä mikään. Väkivalta ja pakkokeinot eroavat siis jo määritelmänsä mukaan todella paljon toisistaan.

Usein pakkokeinojen käyttöoikeus yhdistetään auktoriteettiin: poliisilla, vartijoilla ja koulutetuilla järjestyksenvalvojilla on lain säätämä oikeus käyttää tarvittaessa pakkokeinoja, koska he ovat saaneet siihen koulutuksen. Tämä siis tarkoittaa, että heille on opetettu pakkokeinojen käyttö siten, ettei niistä aiheudu kohteelle fyysistä kärsimystä enempää kuin välttämätön tarve on. Kuulin Alppilan tapauksen jälkeisissä keskusteluissa kommentteja, että kouluissa tulisi olla vartijat tällaisten tilanteiden varalle: miksei opettajia voisi muun muassa ehdotukseni mukaisesti kouluttaa oikeaoppisten pakkokeinojen käyttämiseen? Ammattinimike lienee aivan sama, ainakin allekirjoittaneelle: ratkaiseva tekijä on järjestyksenvalvojakoulutus – olipa ammatti sitten poliisi, vartija, opettaja tai vaikka sitten kukkakauppias.

Vaikka kävinkin armeijan jo vuosia sitten, muistan siellä yhden opetuksen olleen jotakuinkin näin: jos taistelutoveri menee paniikkiin kovassa tilanteessa niin lyökää sitä vaikka sitten turpaan, kunhan tilanne saadaan pysähtymään. Väite sisältää viitteen väkivaltaan ja taistelutoverit ovat yleensä auktoriteeteiltaan samanarvoisia: hätääntynyt yksilö voi tosin tosipaikan tullen tapattaa sekunnissa koko pataljoonan.

Ajattelin esitellä väkivallan ja pakkokeinojen käyttämistä skenaarioin eli esimerkein, toivottavasti se tepsii pahimpaankin hahmotushäiriöiseen ja hänen vääristyneen maailmankuvaansa:

Skenaario 1: Anniskeluravintolan asiakas (huomaa tarkoituksellinen sukupuolineutraalius, naisetkin kyllä osaavat tämän) on ottanut vähän liikaa, ja sen tuloksena meluaa sekä ahdistelee muita asiakkaita. Järjestyksenvalvoja eli täkäläisittäin poke puuttuu asiaan.

Pakkokeinojen käyttöön valmiina olevan poken, mihin siis hänet on koulutettu, toimintamalli kulkee näin: ensin puhutetaan häiritsijää ja käsketään häntä poistumaan paikalta, mahdollisesti näin tehdään kuuluvalla äänellä ja selkeän käskevin äänenpainoin. Kuuluva ääni ei satuta ketään fyysisesti, mutta jos se ei tehoa, otetaan kiinni käsivarresta. Jos asiakas (huomaa edelleen sukupuolineutralismi) jatkaa touhuaan hyökkäämällä pokea vastaan, hänet saadaan helposti esimerkiksi käsiotteeseen, raudoitettua ja saateltua pois rauhallisesti käyttäytyviä asiakkaita häiritsemästä.

Väkivaltainen keino taasen olisi mennä suoraan väliin, lyödä asiakkaalta nenärusto niskan puolelle ja kantaa tajuton säkki pois muiden silmistä. Ero lienee enemmän kuin selvä.

Skenaario 2: Poliisi piirittää taloa, johon on linnoittautunut haulikolla ja mahdollisesti kiväärillä aseistautunut henkilö (huomaa jälleen sukupuolineutralismi, vaikka miehet näin yleensä tekevätkin niin ei voi yleistää). Poliisi on toimintaohjeidensa mukaisesti tehnyt mm. ääni- ja valomerkein selväksi että talo on piiritetty, eikä sieltä pääse pakoon jäämättä kiinni.

Pakkokeinojen mukaan poliisi piirittää taloa, kunnes epäilty (tai ehkä jo tässä vaiheessa voisi sanoa rikollinen henkilö) on antautunut. Jos henkilö tulee aseen kanssa ulos eikä osoita antautumisen merkkejä, poliisi ampuu häntä jalkaan tai käsivarteen.

Väkivaltainen keino olisi ampua epäiltyä heti päähän heti kun sellainen vaan näkyy talon ikkunasta. Toinen väkivaltainen keino olisi ampua kranaatti tai polttotaisteluase saman tien talon sisään, mikä tarkoittaisi tarpeetonta kivun tai fyysisen vamman aiheuttamista kohteelle.

Välikommenttina sellainen, että pakkokeinojen ja väkivallan ero sopii ihmisen käyttäytymiseen ihan minkä tahansa elollisen olennon, joka voi tuntea fyysistä kipua, kanssa.

Skenaario 3: Koira ei suostu sen kynsien leikkaamisen, vaan puolustautuu alkamalla purra operaatiota aikonutta.

Pakkokeinojen käyttö tarkoittaisi ensi sijassa koiran verbaalista rauhoittelua, että sille ei ole tapahtumassa mitään sen henkeä tai toimintakykyä (huomaa ero ihmismaailmasta tuttuun ”terveyteen” nähden) uhkaavaa toimintaa. Seuraava askel olisi sitoa koiran kuono puremisen estämiksi; mikäli tämä epäonnistuisi, viimeinen vaihtoehto olisi nukutuslääkkeen antaminen.

Väkivaltaisista keinoista ensimmäinen olisi ottaa hyllyltä MagLite, pesäpallomaila tai muu sopiva astalo, tintata sillä piskiltä taju kankaalle ja leikata kynnet. Siinä se.

Toivottavasti tämä auttaisi myös käsitehäirioisiä ymmärtämään, mikä ero on väkivallan tai pakkokeinojen käyttämisen välillä – nimittäin ensisijaisesti keinojen motiivi.