Det andra (in)hemskt

Edellinen kirjoitukseni kertoi kansalaisaloitteista, joista ns. pakkoruotsin poistaminen on ylivoimaisesti eniten palstametrejä ansainneena kirjoittamisen arvoinen asia. Kansakunnan kirkkaimmat intellektuellit, kuten Paavo Lipponen, ovat aukaisseet sanaisen arkkunsa pakkoruotsin puolesta: Paavon mielestä maan muuttaminen yksikieliseksi olisi askel polttouunien ja keskitysleirien suuntaan, kannanotosta yllättyneet nostakoon kätensä.

Ajattelinpa siis kertoa, kuinka tärkeää ruotsin kieli on ollut minulle ja miten runsaasti olen tarvinnut sitä muiden kielten oppimisen tukena, ulkomaalaisten ystävien hankinnassa ja päästäkseni maisteriksi hyvin arvosanoin.

Ennen kuin kukaan alkaa joikua rasistia tai impivaaraa, lienee paras kertoa oma suhtautumiseni ruotsin kieleen: pidän siitä. Puhun mielelläni ruotsia ruotsalaisten kanssa, eikä ruotsinkielisten ohjelmien seuraaminen ilman tekstityksiä aiheuta vaikeuksia. Ruotsi on helpoin koskaan oppimani kieli, ja se on mielestäni kaunista kuultavaa riikkiläisittäin puhuttuna. Kaikesta hyvästä huolimatta kielellä on nykysysteemiä ajatellen mielestäni yksi ominaisuus, miksi kirjoitan tätä: kaikille yhteisenä oppiaineena virallisen kielen asemalla sen paikka on Ruotsissa.

Itäisen Suomen maaperällä olen oikeasti tarvinnut ruotsia yhden kerran, ja sekin keskustelu tapahtui – ironista kyllä – venäläisen kanssa. Juttu kun meni niin etten osaa venäjää eikä tyttö osannut kunnolla englantia, mutta hän kertoi olleensa useita vuosia Ruotsissa opiskelemassa ja töissä. Tämä on todellakin ainoa kerta, kun olen oikeasti törmännyt pelkästään ruotsin osaamisella murtuvaan kielimuuriin. Muuten kaikki tapaamani ruotsalaiset ovat halunneet ensisijaisesti kommunikoida yleensä hyvin osamaallaan englannin kielellä: useimmat ovat yllättyneet, mikäli itäsuomalainen haluaakin omasta tahdostaan puhua ruotsia heidän kanssaan.

Kaksikielisyys ja vieraiden kielten osaamisen tarve näkyy kotiseudullani ja naapurimaakunnassa erittäin selkeästi: Esimerkiksi Joensuun Sokoksella opastekyltit ovat ensin suomeksi, sitten englanniksi ja kolmantena venäjäksi. Täällä Kuopiossa ainakin Päivärannan Citymarket taasen vaihtaa ilmoituksensa kaksikielisyyteen suomi/venäjä aina itänaapurin lomasesongin aikaan ja aulassa on silloin aina pinkka venäjäksi painettuja mainoslehtisiä. Kuopiossa muutenkin pääsiäisen tienoilla ei suomen kieltä tahdo kaupungilla kuulla, mutta vieras kieli ei todellakaan ole det andra inhemskt. Englannin lisäksi suomalaisten olisi siis hyvä osata vielä ainakin jokin toinen siihen päälle.

Suhtaudun varauksella siihen, että ruotsin opiskelu helpottaa muiden kielten oppimista. Tämä on totisinta totta vain jos haluaa opiskella tanskaa tai norjaa; islantia opiskeleva kaverini sanoo ruotsin ja islannin olevan kuin yö ja päivä. Saksan kielen opiskelussa en näe ruotsin tarjoavan suurta hyötyä. Aloin itse opiskella saksaa ennen kuin ruotsia, minkä seurauksena jälkimmäisen sanakokeet olivat täynnä ckt:ta ja sch:ta – jos saksaa haluaa opiskella, paras tulos tulisi käyttämällä se ruotsin pakolliseen opiskelemiseen kuluva aika suoraan saksan opiskeluun. Miten voi olla mahdollista, että vain ja nimenomaan sekä pelkästään ruotsin oppiminen helpottaisi muiden kielten oppimista?

En ymmärrä, miten nykymuotoinen kaksikielisyys olisi minkäänlainen elinehto ”kansainvälisyydelle” (mitä ikinä sillä tässä yhteydessä tarkoitetaankaan). Esimerkiksi monikulttuurisena ja kansainvälisenä pidetyssä USA:ssa ainoa virallinen kieli on englanti, samoin kuin on myös monikulttuurisena ja kansainvälisenä pidetyssä Australiassa. Monia muitakin monikulttuurisina ja kansainvälisinä pidettyjä esimerkkejä löytyy loputon lista: Saksan ainoa virallinen kieli on saksa, Ranskan ranska, Britannian englanti ja näin päin pois. Miten Suomen ”kansainvälisyys” muka häviäisi, jos 6 % vähemmistön puhuman kielen sijasta loput saisivat opiskella tilalla vapaasti valitsemaansa kieltä? Olisiko vastaavasti esimerkiksi Liettua kansainvälisempi, jos siellä vastaavan kokoisen vähemmistön puhuma kieli eli puola säädettäisiin kaikille yhteiseksi (eli pakolliseksi) oppiaineeksi?

Mitä kielikysymyksen kanssa sitten pitäisi mielestäni tehdä? Vastaus on Kanada. Siellä toki on kaksi virallista kieltä, englanti ja ranska, mutta jälkimmäinen on sitä vain Quebecin ja New Brunswickin provinsseissa jälkimmäisen ollessa maan ainoa virallisesti kaksikielinen provinssi. Englantia puhuu äidinkielenään 52 % ja ranskaa 21 % kanadalaisista, loppujen äidinkielten koostuessa maahanmuuttajien omista äidinkielistä. Vain 16 % kansasta osaa molempia kieliä: edes viidenneksen osuus ei siis pakota loppuja lukemaan pakollista ranskaa koulussa! Voisin samalla veikata, että moni kanukki valitsee vapaaehtoisesti ranskan kielen opiskelun. Monikulttuurisessa ja kansainvälisessä Kanadassakin siis riittää vallan mainiosti, että osaa puhua edes jompaakumpaa virallista kieltä.

En vastusta ruotsin säilyttämistä maamme toisena virallisena kielenä, ruotsinkieliset kunnat saavat hoitaa asiat keskenänsä vaikka viittomakielellä. Sen sijaan pidän kohtuuttomana, että ruotsinkielisille tulisi taata kaikki palvelut heidän omalla kielellään kaikkialla maassa, myös alueilla joilla esimerkiksi venäjänkieliset ovat suurin ja tärkein vähemmistökieliryhmä. Suomalaisten tulee osata kolmas kieli äidinkielen ja englannin lisäksi, mutta se tulisi pystyä valitsemaan tilanteen ja tarjonnan mukaan.