Monikulttuurisia kansalaisaloitteita,

eli vapaalla tyylillä esitettyjä ajatuksia kansalaisaloitteista.

Aluksi olin hyvilläni lukiessani kansalaisaloitteiden mahdollisuuden avautumisesta. Kaipa kansalle vihdoinkin tarjottiin mahdollisuus huutaa edustuksellisen demokratian norsunluutorneihin, ja saada siten äänensä kuuluviin ylös asti.

Sittenpä en ole ollut. Kun nimittäin tajusin todellisuuden olevan tämä: jos kansalaisaloitteen mukainen lainmuutosehdotus kuuluu kulloiseenkin hallitusohjelmaan, se ajetaan läpi joka tapauksessa. Jos se taas ei kuulu siihen, koko prosessi on pelkkää verorahojen tuhlausta, koska se ei tule menemään läpi.

Suuri kysymys kuuluu: Mitä helvetin virkaa on kansalaisaloitteella, joka on automaattisesti hyödytön jos se ei sattumalta palvele poliittisen eliitin jo valmiiksi olemassa olevia intressejä?

Syitä tähän voisi olla moninaisia: Suomessahan on totuttu kansan olevan hyvää hallintoalamaista. Tämä johtuu siitä, että itsenäinen Suomi käynnistettiin tilanteessa, jossa poliitikot ja kansa olivat sodan jäljiltä kuopan pohjalla ja ainoa tie oli vain ylöspäin. Tällöin kansan ja poliitikkojen välillä vallitsi yhteinen luottamus, että siihen suuntaan mennään. Ja näin myös tapahtui.

Toinen syy hyvään hallintoalamaisuuteen voisi olla luterilainen kulttuuri, josta olen käynyt lukemattomia keskusteluja eri kulttuuripiireistä lähtöisin olevien ihmisten kanssa. Luterilaisuus kun pitää sisällään syyllisyyden, jossa tunnustus lankeaa vasta ihmisen kuoltua (toisin kuin esim. katolilaisuudessa). Ehkäpä luterilaisten moraali johtuukin syyllisyydestä, ettei jumalaa tai maallista esivaltaa tule kritisoida?

Suomessa on totuttu siihen, että tyytymättömyys poliittisiin päätöksiin ilmenee korkeintaan pari viikkoa jatkuvana purnaamisena Homman, Suomi24:n, Iltalehden tai Vauva-foorumin keskustelupalstoilla ja siinä se. On aivan sama kehittääkö valtio kaikkien autojen reaaliaikaista viranomaisseurantaa, velkarahojen kippaamista Välimereen tai käsiaseiden vaivihkaista kansalaisilta pois keräämistä – jos seuraamukset eivät tunnu, niin samahan se on päättää vaikka työntävänsä oman päänsä suihkuturbiiniin.

Paradoksaaliseksi asian tekee se, että täällä valtiovalta ihannoi verorahoitteista YLE:a myöten monikulttuuria: sekä (yleläisittäin että muuten) ”aidosti” monikulttuurisissa yhteiskunnissa, että ”aitoa monikulttuurisuutta” vievissä maissa kansalaisaloitteet ilmenevät usein paljon tuntuvammin kuin Suomessa, jossa älyttöminkin lakiehdotus ja pahinkin kansallisten ikonien päälle kuseminen saadaan ongelmitta läpi tai julkaistuksi ilman suurempia muttia.

Entä jos suomalaisetkin omaksuisivat eksoottiset virtaukset ja alkaisivat organisoidusti suorittaa kansalaisaloitteitaan aidosti monikultturisten yhteiskuntien tapaan? Olisiko tällainen sitä tervetullutta kulttuurin tuulettumista vaiko vain monikulttuurin ihanuutta uhkaamaton pieni lieveilmiö?

Ylistäisikö suvaitsevainen kansanosa uusien tuulien rantautumista ummehtuneeseen suomalaiskulttuuriin, jos suomalaiset reagoisivat esimerkiksi Mannerheimin mustana miehenä esittäneen Yleisradion toimintaan valtaamalla ja tuhoamalla sen ajoneuvot ja toimitilat? Näinhän kävi esimerkiksi Muhammed-pilakuvien julkaisun yhteydessä: eri puolilla maailmaa suoritetut monikulttuuriset kansalaisaloitteet kieltämättä tehosivat, sillä ne saivat koko EU:n puhumaan keitä historiallisia henkilöitä saa pilkata ja keitä ei.

Entä EU:n harjoittama pienten, mutta hyvin asioitansa hoitaneiden valtioiden, kyykyttäminen? Entä jos suomalaiset siirtyisivät keskustelupalstoilta monikulttuurin aikakauteen ilmaistessaan tyytymättömyyttään hallituksen EU-politiikkaan, ja uutiskuvaajat saisivat kuvata sinipohjaisten tähtilippujen palavan kaupunkien toreilla – olisiko sekin kulttuurin raikastumista? Lippujen häpäisy ja polttaminenhan ovat suosittuja tapoja ilmaista tyytymättömyyttään aidosti monikulttuurisissa yhteiskunnissa ja monikulttuurisuuden tuojamaissa, esimerkkejä löytyy runsaasti (USA,Tanska, Ranska, Ruotsi, Iso-Britannia). Jos näin oikeasti tapahtuisi kantasuomalaisten toimesta, pyrkisikö HS selittämään asialla olleen pelkän nuorison ja kaiken muutenkin parhain päin?

Monikultturisuuden mallimaassa USA:ssa viranomaiset eivät koskaan pystyisi keräämään kansalta aseita pois, koska todennäköisimpänä seuraamuksena aseiden omistajat ampuisivat niitä takavarikoimaan saapuvia viranomaisia. Maan perustuslain toinen lisäys aseiden omistusoikeudesta on kirjoitettu muun muassa vapaan valtion ylläpitämiseksi, toisin sanoen kansalaisilla on silloin mahdollisuus nousta aseelliseen kapinaan korruptoitunutta hallintoa vastaan. Totalitaristinen hallinto eli diktatuuri taas vaatii syntyäkseen tilanteen, jossa valtion väkivaltakoneisto (= poliisi ja armeija) on vahva ja kansalaiset heikkoja. Aseetonta kansaa on helppo hallita, koska se ei pysty järjestämään vallankumousta ja vaihtamaan poliitikkoja kesken vaalikauden (jos välissäkään).

Todellisuus kuitenkin on, että ainoa tapa saada mellakka aikaan Suomessa on yllättäen sulkea Alkot viikkoa ennen juhannusta. Ja hyvä näin, sillä toivoisin yhteiskunnan pysyvän vakaana ja rauhallisena. On hyvä kuitenkin muistaa, että suomalaisella kansanluonteella varustettu ihminen kestää todella pitkään linssiinsä kusemista ilman, että valittaa asiasta sen kummemmin. Tosin sitten kun säkistä tulee pohja vastaan, niin nauru loppuu lyhyeen.

Joku viisas on sanonut: poliitikkojen tulisi pelätä kansalaisiaan, eikä toisinpäin. Nykymuotoinen edustuksellinen demokratia pyrkii tosin toimimaan juuri ”toisinpäin”, kun eduskuntavaalien alla puhutaan kansalle mukavia ja vaalien jälkeen tehdään seuraavat neljä vuotta mitä satutaan lystäämään. Koko kansakuntaa koskevat päätökset pyritään tuomaan julki ilmoitusluontoisina asioina, koska kansan pahin mahdollinen reaktio on reaalisesti se parin viikon purnaus keskustelupalstoilla. Tai niin ainakin uskotaan olevan. Kaikki on hyvin aina neljän vuoden pätkissä kerrallaan.

Loppuun yleispätevä ohje nykyiseen politiikkaan tyytymättömille: Paras keino vaihtaa politiikan suuntaa on vaihtaa poliitikot. Tämä olisi hyvä muistaa kävellessään seuraavan kerran äänestyskoppiin: ääni samojen puolueiden samoille ihmisille on samalla ääni sille, ettei mikään muutu.