tiistai 9. helmikuuta 2010

Fysikaalinen ekovihje, osa 2

Edellinen kertomukseni kertoi hienosta fysiikan sovelluksesta eli lämpökamerasta, ja miten sen avulla voidaan määrittää talon kuin talon lämmöneristyksen kunto, sekä välttää turhaa remontointia. Nyt sitten kävikin niin, että Turusen Pasi innostui asiasta ja tilasi talolleen lämpökuvauksen. Kuvauksessa kävikin juuri kuten ounastelin noin 1,5 viikkoa sitten, ja selkeimmät tulokset ovat nähtävissä hänen blogissaan. Tulokset eivät siis poikkea esittelemistäni kuvauksen vaikutuksista, ja olen Pasin kanssa samaa mieltä: kuvauksen hinta, 200-300e, on murto-osa mahdollisen turhan remontoinnin kuluttamasta rahasta.


On erittäin hyvä, että tekniikan tehokkuus on tuttavapiirissä nyt todettu kokeellisesti, ja tulokset ovat hyviä. Silti täytyy ihmetellä, miksi kuvauksia suorittavat yritykset eivät pidä enemmän ääntä palvelustaan? Toistan mielipiteeni: kuvauspalvelusta tulisi varmasti suosittu, mikäli tekniikasta kerrottaisiin ymmärrettävällä tavalla. Se ei ole sci-fia.


Kuulin männä viikolla myös, että mikäli asut Kuopion alueella ja tahdot teetättää lämpökuvauksen kodillesi, ainakin Savonia-ammattikorkeakoulun tekniikan osasto suorittaa sellaisia. Tekulla hinta on kaupallisia yrityksiä edullisempi, koska oppilaitokset eivät lain mukaan saa tehdä voittoa toiminnallaan. Kaupallisen yrityksen kuvaus tosin järjestyy vaikka seuraavaksi päiväksi, ja tekijä on varmasti ammattilainen, mutta hinta on vastaavasti korkeampi. Toisaalta täytyy muistaa, ettei tässä maailmassa mikään ole ainakaan ilmaista.


Toinen ympäristölle ja omalle lompakolle edullinen ajatukseni on suunnattu autoilijoille, ja se liittyy enemmälti tekniikkaan. Autoiluahan pidetään ympäristön tarpeettomana kuormittajana, mitä se tietyissä tilanteissa onkin. Silti asumme maailmanlaajuisesti harvimpien väestötiheyksien maassa, joten kaikenkattavaa joukkoliikennettä on yhdellä sanalla sanoen mahdotonta järjestää kannattavaksi. Suuressa osassa maata on siis pakko liikkua omalla autolla. Tätä pohtiessani päätin näin savolaisittain räknätä, miten auton aiheuttamaa ympäristökuormitusta voisi yksinkertaisin toimin pienentää; toki samalla säästää selvää rahaa ja kone kestää pidempään ehjänä.


Käytän tästä eteenpäin sanaa keskivertoautoilija, jonka määrittelen vuodessa 20 000 km ajavana autoilijana. Esilämmitystä käsittelevän osion esimerkkinä on yleisellä 600 W lohkolämmittimellä varustettu auto; sisätilanlämmittimien tehot vaihtelevat välillä 700–2100 W, joten sellaista käytettäessä sähkönkulutuksen ja kustannuksien laskeminen onnistuu kertomalla esimerkkien luvut 2,2–4,5:llä, riippuen sisälämmittimen tehosta. Yleisimmin henkilöautojen sisätilanlämmittimet ovat teholtaan 700–1500 W. Bensiinin litrahintana on käytetty 1,35€ ja dieselin 1,05€ eli lukuja, jotka kirjoitushetkellä helottavat Kuopion asemien tolpissa.


Aloittaakseni yksinkertaisesti, tärkeintä on pitää auto kunnossa. Moottori on jo autotehtaalla suunniteltu toimimaan mahdollisimman optimaalisesti käyttötarkoituksessaan, joten kaikki sen toimintaa haittaavat tekijät vaikuttavat mainitsemiini seikkoihin. Esimerkiksi tukossa pihisevä ilmanpuhdistin estää riittävän paloilman saamisen, mikä aiheuttaa polttoaineen vain osittaista palamista ja siten lisää päästöjä. Samoin moottoriin joudutaan syöttämään enemmän polttoainetta (läheskään) vastaavan tehon saamiseksi, joten tukkoinen ilmansuodatin lisää myös polttoaineen kulutusta. Toinen esimerkki voisivat olla bensiiniauton sytytystulpat: viimeisiään vetelevät tulpat eivät sytytä polttoainetta kunnolla, joten vaikutus on aivan täysin sama kuin tukkeutuneella ilmansuodattimella. Tällaisen huollon suorittamatta jättäminen voi hyvinkin nostaa keskikulutusta mitättömältä tuntuvat 3 desilitraa sadalle kilometrille, mutta keskivertoautoilijan tapauksessa polttoainetta kuluu hukkaan vuodessa 60 litraa eli tankillinen. 141 ylimääräisen hiilidioksidikilon (diesel 160 kg) lisäksi tämä siis tarkoittaa vajaan 90 euron (diesel 63€) lisälaskua, jolla saa jo useamman satsin uusia tulppia bensiinimoottoria varten tai aika suuren läjän ilmansuodattimia.


Näin kylmien säiden vallitessa moottorin esilämmityksellä on merkittävä vaikutus niin päästöjen muodostumiselle, polttoainekuluihin, ajomukavuuteen kuin koneen käyttöikäänkin. Motiva onkin tiedotellut jo puoli vuosikymmentä sitten, miten asianmukainen lämmitys voi säästää talvikauden aikana noin 80 litraa polttoainetta, joka käytännössä tarkoittaa seuraavaa (bensiini/diesel): hiilidioksidissa 188/213 kg ja euroissa 108/84€, mikä tietysti vaihtelee suuresti moottorityypistä riippuen. Miten lämmitys sitten hyödyttää?


Moottorin normaali käyttölämpötila on 70–90 oC, eli -20 oC ulkolämpötilassa lämpötilaero on yön tai työpäivän yli seisseessä koneessa jopa sata Celsiusta käyttölämpötilaan nähden. Kylmäkäynnistyksen yhteydessä tärkeintä on onnistunut käynnistys, eli moottoriin syötetään vähintään riittävästi polttoainetta ensimmäisen minuutin-parin ajan. Lienee sanomattakin selvää, että varmuuden saavuttamiseksi kylmempään koneeseen tarvitaan enemmän polttoainetta. Onnistuneen kylmäkäynnistyksen jälkeen polttoaineen sisältämää energiaa tarvitaan sekä mekaaniseksi energiaksi eli auton liikuttamiseen, että moottorin lämmittämiseen käyttölämpötilaansa. Näistä jälkimmäisen vaikutusta voi havainnollistaa omatoimisesti saunassa: kylmän kiukaan päälle kytkemisen yhteydessä saunatilan ilma ei ala lämmetä merkittävästi, ennen kuin kiuaskivet ovat saavuttaneet ”käyttölämpötilansa”. Paikasta A paikkaan B pääsee siis sekä kylmällä että lämpimällä moottorilla, mutta matkalla lämpimän moottorin lämmittämiseen ei kulu ylimääräistä energiaa.


600 W lohkolämmitin lämmittää moottorin tehokkaasti noin +5 Celsius-asteeseen, sillä pakkaskeleillä sitä lämpimämpi moottori säteilee lämpöenergiaa ulos voimakkaammin, kuin mitä lämmitin siihen ehtii tuoda. Tämä +5 astetta on jo paljon enemmän kuin esimerkkinä käyttämäni -20, eli moottorin lämmittämiseen kuluu enää paljon vähemmän polttoainetta kuin kylmän koneen tapauksessa. Motivan laskelman mukaiset käyttöajat ovat mainiot tyypilliselle henkilöauton moottorille ainakin omien kokemusteni mukaan, joten lasken esimerkkini kahden tunnin lämmitysajan perusteella. Tämä ei siis tarkoita, että kiireen sattuessa jo puolen tunnin lämmitys siperialaismallin pakkasessa olisi hukkaan heitetty vaiva.


Kahden tunnin lämmitys kuluttaa sähköä 1,2 kWh, joka sähkön keskihinnan (0,1€/kWh) mukaan tarkoittaa 12c kulunkia, jolla saa ostettua bensiiniä 0,09 litraa ja dieseliäkin vain 0,11 litraa. Tämä yksi desilitra kuluu tuplana jo ensimmäisen minuutin aikana kylmän moottorin käynnin varmistamiseen, minkä jälkeinen ”lämmityskäynti” kuluttaa enemmän jo ensimmäisen ajokilometrin aikana. Vaikka uskon Motivan laskelmien olevan hyviä keskiarvioita, voisi peukalosääntönä ajatella lämmittämättömän moottorin kulutuksen -20 oC olevan litra kilometrille eli 100 l/100km ensimmäisellä ajokilometrillä, tai puolet tästä ensimmäisellä kahdella ajokilometrillä. Kaksi päivittäin toistuvaa kahden tunnin lämmitysjaksoa (esimerkiksi töihin lähdön ja sieltä paluun yhteydessä) aiheuttaa kustannuksia 29e marras-helmikuun aikana: mikäli onnistut säästämään lämmityksellä kaksi desiä polttoainetta jokaisella käynnistyskerralla, olet kuitannut lämmityskustannukset takaisin jo vuodenvaihteen tietämillä - eikä moottoria tietenkään aina tarvitse lämmittää täyttä kahta tuntia säästön saavuttamiseksi.


Rahan ja ympäristöasioiden lisäksi tärkeitä esilämmityksen tuomia etuja ovat käynnistysvarmuus, moottorin käyttöikä ja ajomukavuus. Esilämmitys parantaa etenkin dieselmoottorin käynnistysvarmuutta huomattavasti, koska siinä ei ole erillistä sytytysjärjestelmää. Lämmitetyssä koneessa polttoaineen syttyminen on todennäköisempää, minkä jokainen dieselauton paukkupakkasessa käynnistynyt tietää jo korvakuulon perusteella. Toimintavarmuuden ohella lämmitys vaikuttaa myös moottorin käyttöikään: pakkasessa kylmästartti kuluttaa moottoria saman verran kuin 1000–1500 km normaaliajoa lämpimällä koneella, mikä johtuu öljyn valumisesta pois voideltavilta pinnoilta ja lämpölaajenemisen aiheuttamista rasituksista. Moottorin voitelusta vastaava öljy on seisotuksen jälkeen luonnollisesti samassa lämpötilassa kuin muukin moottori, ja pakkaslukemissa moottoriöljy on huomattavasti jähmeämpää kuin plussan puolella: kovassa pakkasessa lämmittämätön moottori saattaa hyvinkin käydä 1-3 min vailla minkäänlaista voitelua, kun jähmeä öljy ei ehdi voitelukohteisiin. Erään tunnetun öljynvalmistajan mainoslause kertonee totuuden: aina, kun metalli koskettaa metallia, moottori kuluu. Esilämmityksen tuloksena myös moottoriöljy lämpenee, pääsee nopeammin kiertoon ja moottori käy vähemmän aikaa ilman voitelua. Samoin lämpölaajenemisen aiheuttamat rasitukset pienenevät, koska lämpölaajenemisen määrä on suoraan verrannollinen lämpötilan muutokseen.


Kuten totesinkin, Motivan laskemat lohkolämmittimen käyttöajat ovat omien kokemusteni mukaan mainiot. Vaikka pakkasta olisi 50 astetta, ei yli 2–3 h lämmittäminen muuta käynnistystilannetta miksikään: lämmitin on teholtaan vain noin 600 W, eli moottoria ei saa viittä Celsiusta lämpimämmäksi viikonkaan jatkuvalla lämmityksellä. Ainoiksi vaikutuksiksi jäävät siis sähkölaskun kasvu, turha energiankulutus ja lämmitinelementin käyttöiän kuluminen. Moottoriöljyn ja jäähdytinnesteen käyttöikään jatkuvakaan lämmitys ei vaikuta merkittävästi vaihtovälin aikana, joten tärkeimmät haittavaikutukset ovat juuri ensiksi mainitut. Mikäli tarvitsette varmuutta äkkilähtöihin kovilla pakkasilla, suosittelen jatkuvan lämmityksen sijaan soveltamaan itse käyttämääni menetelmää: se sisältää tavallisen kellokytkimen ohjelmoinnin siten, että ensin 1–2 h lämmitystä, tunnin tauko, jälleen tunti-pari lämmitystä jne. Tällöin moottori pysyy lämpimänä sen tuomine etuineen, mutta sähköä kuluu huomattavasti vähemmän ja lämmitinelementti ei rasitu turhaan.


Käyttämällä lohkolämmitintä asianmukaisesti säästät siis autoasi, polttoainetta, rahaa ja ympäristöäsi. Mikäli ulkoilu piuhan kytkemisen muodossa ½–2 h ennen suunniteltua lähtöä ei huvita varsinkaan vapaapäivinä, voitte tuoda elämään pientä luksusta hankkimalla kauko-ohjattavan kytkimen lämmittimelle ja ohjaamalla lämmitystä siten (kunhan muistaa kytkeä piuhan kiinni aina kotiin palatessaan). Hankintahintakaan ei vaadi pääministerin kuukausituloja…


Viimeisenä näkemyksenäni polttoaineen ja ympäristön säästämiseksi esittelen ikivanhan keinon, jota jo isoisäni käytti ajaessaan kuorma-autoa 1950-luvulla. Siihen aikaan oli yleistä peitellä auton jäähdyttimen etuosa tai koko maski talvisaikaan kankaalla, muovilla tai mitä saatavilla sattui olemaan. Nykyään ranskalaisissa autoissa on vakiovarusteena etusäleikön muovisuojus, jota ohjeistetaan käyttämään talvikuukausina; vastaavia suojia olen nähnyt valmistetun ainakin kanttimallin Volvoihin. ”Viimapahvin” asentaminen maskin ja jäähdyttimen väliin tosin piilottaa sen kätevästi ulkopuolelta: suojan valmistamiseen ei tarvita kvanttifysiikan tohtorin tutkintoa ja kalliita erikoismateriaaleja, vaan saksilla ja joutilaalla pahvilaatikolla pääsee hyvin alkuun. Vaikutus perustuu moottoria jäähdyttävän ajoviiman heikentämiseen, jolloin moottori lämpenee helpommin käyttölämpötilaansa ja siten myös ohjaamoon saadaan lämmintä nopeammin. Samoin lyhytaikaisen pysäköinnin (esim. kaupassa käynnin) aikana lämpöä säteilee ulkoilmaan vähemmän, joten moottori jäähtyy hitaammin. Kokemusteni mukaan paras ratkaisu on peittää jäähdyttimen etupuolesta noin 70 % pakkasen laskiessa kymmenen miinusasteen tuntumaan ja siitä alaspäin: tällöin ainakaan 1,6-litraiseni ei nosta lämpöjä liian korkealle pitkässäkään maantieajossa, mikä voisi hyvin tapahtua koko jäähdyttimen peittämisen seurauksena. Suojan valmistaminen ja käyttö edellyttävät hieman viitseliäisyyttä, ja se on muistettava ottaa pois kelien lämmetessä.


Tässä olivat itse käyttämäni keinot vähentää auton polttoaineen kulutusta ja käyttökustannuksia sekä parantaa auton käyttövarmuutta ja mukavuutta näin kylmien säiden vallitessa. Samoin moottorin hiilidioksidi-, hiilivety-, häkä- ja pienhiukkaspäästöt pienenevät. Toivottavasti savolaisista räknäilyistä oli jollekulle iloa. Palataan jälleen keväämmällä.

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Fysikaalinen ekovihje

Vuoden ensimmäisen kirjoituksen syntyminen kesti useamman viikon, koska inspiraatio ympäristön tarkkailuun oli allekirjoittaneella hieman hukassa. Ensimmäisenä elinvuotenaan tämä blogi keräsi noin 16 500 lukijaa, mikä ylitti odotukseni huomattavasti. Kiitos kaikille tätä blogia lukeneille, ja tervetuloa lukemaan myös uusia tarinoita – kirjoitan toki lisää, kunhan ehdin.


Vaikka en ole profiloinut kirjoituskokoelmaani mihinkään kategoriaan, ovat ajatukseni liittyneet pääosin politiikkaan; etenkin maahanmuuttopolitiikka on ollut tarkasteluni kohteena useamminkin, samoin yleinen ilmapiiri rasisminpelkoineen. Olen myös pohtinut yleistä ajatusmaailmaa vanhojen tuttujen ”pahisten” eli aseiden ja liikenteen tiimoilta. Näiden asioiden seuraaminen ja kommentointi eivät tosin viime aikoina ole jaksaneet juuri kiinnostaa.


Kuluva talvi on ollut pitkästä aikaa ”oikea” sellainen, eli loskakelit ovat marraskuun jälkeen loistaneet poissaolollaan – onneksi, sillä ainakin allekirjoittaneella oli jo ikävä perinteistä talvea. Rapsakat pakkaset ovat tulleet takaisin uudenvuoden jälkeen, ja tälläkin hetkellä lämpötila näkyy olevan 24 Celsiusta nollan alapuolella täällä Kuopiossa: kylmät säät luonnollisesti nostavat lämmitys- ja sähköenergian kulutusta, mikä saa ihmisen pohtimaan aika ajoin keinoja vähentää niiden kulutusta sekä ympäristön että käyttäjän lompakon vuoksi. Opinahjollani käymäni lounastuntikeskustelun tuloksena sain ajatuksen, jolla tavalliset energian loppukäyttäjät voisivat helposti määrittää asuntojensa energiatalouden heikoimmat kohdat ja siten säästää vuosittain useita satoja euroja lämmitys- ja sähkölaskuissaan. Samalla polttoaineita, sekä fossiilisia että muita, kuluisi vähemmän.


Suomen pyrkimykset rakennusten energiansäästössä liittyvät voimakkaasti uudisrakentamiseen. Uuden pientalon rakentajalle on ehdoin tahdoin keksittävä uusia määräyksiä, jotta rakennus olisi vähintään yhtä energiatehokas kuin Helsingin musiikkitalo hehtaarin lasiseinineen. Energiatehokkuuskeskustelussa ilmeisesti sivuutetaan tosiasia, että Suomi on täynnä 1940-luvulla rakennettuja rintamamiestaloja, 1950- ja 1960-lukujen omakotitaloja ja 1970-luvun tasakattoisia hirvityksiä. Yhteistä näille kaikille on, että peruskorjauksen asteesta riippuen lämpöeristys ei varmasti ole ajan tasalla: kasvoin toiseksi mainitun kaltaisessa talossa, jossa ennen peruskorjausta seinät ja laipiot oli eristetty pinkopahvilla ja sanomalehdillä seinien välissä. Tämän lisäksi esimerkiksi ikkunoiden ja ovien tiivisteet alkavat vuotaa häiritsevästi noin kymmenen vuotta palveltuaan, eli on kohtuullista olettaa usean vanhan talon tiivisteiden olevan heikossa jamassa: mitä energian tuhlausta onkaan hehkuttaa lämpöpattereita talossa, jonka ikkunoiden äärellä ei tulitikkua saa palamaan tuulisena päivänä?


Mielestäni tällaiseen ongelmaan löytyy toimiva ratkaisu fysiikan maailmasta, tarkemmin sanoen lämpökameratekniikasta. Nykyiset lämpökamerat ovat tarkkoja, ja niiden hankinta- ja ylläpitokulut ovat jo pikkuhiljaa kohtuullisempia kuin 10 vuotta sitten: rautakaupoissa myydään jo hienon kuumemittarin tasoisia ”lämpökameroita”, joilla voi paikantaa seinistä esimerkiksi lämmitysjärjestelmän tai ilmanvaihdon kanavia ja niiden vuotoja. Laite siis paljastaa seinästä kohdan, jossa lämpötila on muuta seinää korkeampi: tätä ei siis huomaa käsin koskemalla, mutta lämpösäteilyä voi aina mitata siihen sopivalla laitteella. Kehittyneet lämpökamerat pystyvät havaitsemaan minkä tahansa kappaleen lämpötilaerot ympäristöön nähden Celsius-asteen kymmenyksien tarkkuudella, ja piirtämään jakaumasta tietokonekuvan. Tässä on siis yksityiskohta, jolla tekniikasta saa mahtavan työkalun taisteluun energiatehokkuuden puolesta.


Suurissa teollisuuslaitoksissa on nykyisellään jo omiakin työntekijöitä, joiden toimenkuva on tarkkailla kiinteistön energiataloutta lämpökameran avulla jatkuvasti. Pientalossa vuotava ikkunantiiviste voi tuntua kovin mitättömältä seikalta, mutta useiden satojen neliömetrien laajuisessa teollisuuskiinteistössä tarpeeton lämmönhukka tuntuu varmasti kuluissa välittömästi. Miksipä siis ei samaa tekniikkaa tulisi kehittää siten, että sitä voisi soveltaa myös pienempiin rakennuksiin kohtuullisin kustannuksin?


Talon kuvaaminen ulkopuolelta kehittyneellä lämpökameralla kunnon pakkaspäivänä siis paljastaa aukottomasti paikat, joista lämpöenergia virtaa ulos voimakkaimmin. Tietokonekuvan piirtäminen siis antaa asukkaalle loistavaa tietoa siitä, mistä kohti rakasta kotiaan voisi käydä parantamaan. Lämpövuotojen kuvaaminen paljastaa talon seinien, ikkunoiden ja kattorakenteiden eristyksen heikkoudet, ja kuvien avulla on helppo suunnitella remontointia energiakustannusten pienentämiseksi. Vertailun vuoksi voisin sanoa lapsuudenkotini vaatineen aikanaan huomattavan laajan remontin lämmöneristyksen parantamiseksi: ennen remonttia lämmitysöljyä saattoi kulua kovana pakkaspäivänä yli kaksikymmentä litraa vuorokaudessa, mutta eristyksen parantaminen pudotti kulutuksen likimain puoleen. Remontin aikana kevyt polttoöljy maksoi noin 25 senttiä litralta, mutta päivän hinta on kohonnut jo yli 70 sentin. Tämän perusteella kovan pakkaspäivän lämmityskuluissa voitiin siis saavuttaa jopa viiden euron vuorokausisäästöjä nykyisillä energian hinnoilla, mikä varmasti riittää herättämään ympäristöasioista kiinnostumattomankin mielenkiinnon kotinsa kunnon tarkistamiseksi.


Nykyisellään Suomessa on erilaisiin lämpökamerakuvauksiin erikoistuneita tahoja, mutta toiminnan tulisi olla kohtuuhintaista ja ennen kaikkea ”kansantajuisempaa” suuremman suosion saavuttamiseksi. Suurelle osalle kansalaisista talon tutkiminen lämpökameralla on ”nykyajan” hienoa tekniikkaa, jota osin ehkä myös kammoksutaan. Pientaloasukkaalle valmiin tuotteen tulee olla yksinkertainen pakettiratkaisu, joka sisältää lämpökamerakuvat talon ulkoseinistä, katolta ja sisäpuolella esimerkiksi laipioista. Kuvien perusteella asiakas voi suunnitella kotinsa eristyksen täsmäremonttia, joka maksaa itsensä takaisin parhaimmillaan alle kymmenessä vuodessa. Samalla hän kantaa myös vastuunsa ympäristön tilasta pienentämällä talonsa energianhukkaa ja siten myös energiantuotannosta syntyviä hiilidioksidi- ja pienhiukkaspäästöjä. Näin karkeana esimerkkinä totean, että kahdenkymmenen euron ikkunantiivisterullalla saa aikaan huomattavaa jälkeä, kunhan ensin tietää minne se tulee asentaa.


Olen luottavainen siihen, että mahdollisen yleistymisen ja palvelun hintojen alenemisen myötä tällaisella palvelulla olisi rutkasti kysyntää, koska energian hinta kilowattituntia kohden ei enää koskaan tule halpenemaan. Mainonnassa on kaksi kovaa valttia, eli ympäristötietoisuus ja oma lompakko. Asuinmukavuus eli kylmien lattioiden tai seinänvierten poistuminen tulisi hyvänä kolmosena. Mikäli talosi on viileä ja vetoinen lämmönsyöjä, ongelman selvitys onnistuu fysiikan sovellusten avulla.

maanantai 1. kesäkuuta 2009

Viikonlopun savolainen mietelmä

Oun tuossa viikonlopun räknännä että kerta muapallon pinnasta on kaks kolomasossoo vettä ja vuan yks muata, niin sehän tarkottaa sitä että omasta aajasta pittää käättee kaks kolomasossoo kalastukseen ja loput suap sitten tärvätä.


And ain’t that just right?

maanantai 20. huhtikuuta 2009

Saastuttavaa energiaa puhtaasti

Edellisessä merkinnässäni kritisoin tuulivoiman lisärakentamista koskevia suunnitelmia Suomessa, koska mielestäni maamme tuuliolosuhteet eivät ole maantieteellisen sijaintimme takia riittävän hyvät takaamaan tuulivoimaloille riittävän suurta käyttöastetta, jotta niiden rakentaminen kannattaisi. Energia-asioilla jatkaakseni aion esitellä muutamia muita näkökulmia suomalaiseen energiantuotantoon.


Näitä asioita pohtiessani lähden usein liikkeelle aksioomasta, ettei ole olemassa yksiselitteisen hyvää ja kaikenkattavaa tapaa tuottaa energiaa, ainakaan suuremmassa mittakaavassa: yksinkertaistaen, huonoista vaihtoehdoista on valittava vähiten huono. Olen antanut tälle aksiooman arvon siksi, etten ole keksinyt vielä parempaa lähtökohtaa ajattelulleni.


Aksioomani ei koske pelkästään nyky-yhteiskuntaa nykyaikaisine ongelmineen. Esimerkiksi jotkut Amerikan alkuperäisasukkaat eli intiaanit käyttivät energiantuotannossaan kuivatettua biisonin lantaa, koska preerialla ei ollut juurikaan puita. Lienee sanomattakin selvää, että polttoaineen valmistus oli paskahommaa sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta intiaanit valitsivat kahdesta huonosta vaihtoehdosta vähemmän huonon: oli pienempi paha lapioida paskaa, kuin kantaa puita kilometrikaupalla lähimmästä metsäntapaisesta.


Paskahommista ja aksioomista itse asiaan.


Suomen kiistellyin energiantuotantomuoto heti ydinvoiman jälkeen on turve; pahin kiistely tosin käydään internetin foorumeiden sijasta Brysselin kabineteissa, sillä Euroopan unionissa turve katsotaan fossiiliseksi polttoaineeksi – asiaa ei varmastikaan paranna se, että turve sisältää painoyksikköä kohden enemmän hiiltä kuin kivihiili, eli tuottaa siten suuremmat hiilidioksidipäästöt. Suomi sen sijaan ajaa turpeelle hitaasti uusiutuvan biopolttoaineen luokitusta yhdessä Ruotsin kanssa.


Kiista luokituksesta johtuu turpeen pitkähköstä uusiutumissyklistä, joka on noin 3000 vuotta. ”Aidosti uusiutuviin” energiamuotoihin eli pääasiassa biomassaan verrattuna tämä on 100-kertainen (puun uusiutumissykli on 30–40 vuotta, tiettyjen heinäkasvien vieläkin lyhyempi). Kaikki toki on suhteellista, sillä käytännössä uusiutumattomien kivihiilen ja öljyn uusiutumissyklit lasketaan kymmenissä miljoonissa vuosissa, joka turpeeseen verrattuna on 10 000 – 20 000 – kertainen. Vertailua helpottamaan esitän, että 40 vuotta on noin puolet ihmisen elinkaaresta ja 3000 vuotta abauttiarallaa 100 ihmissukupolvea, mutta kymmenen miljoonaa (10 000 000) vuotta on noin kaksi kertaa aika, jona ihminen kehittyi apinasta homo sapiensiksi.


Vain kolme Euroopan maata hyödyntää järjestelmällisesti turvetta energiantuotannossaan: Suomi, Ruotsi ja Viro. Tämän vuoksi lienee syytä olettaa, ettei ”ydin-EU:n” eli Brysselin poliitikoilla ole kovinkaan paljoa käytännön tuntumaa turvevoiman käyttöön energiantuotannossa. Paperilla turve näyttää olevan suoraan fossiilisten polttoaineiden kauhugalleriasta: suuret hiilipäästöt poltettua painoyksikköä kohden, jalostus kuluttaa energiaa ja aiheuttaa ympäristöhaittoja – muistakaa, että tekojärvien rakentaminen ja tuulivoimaloiden betonijalustojen upottaminen meren pohjaan ei tällaista tietenkään tee. Eikä biomassan jalostus tarvitse lainkaan energiaa.


Kuten oheinen taulukko esittää, turpeen käyttö energiantuotannossa kasvoi voimakkaasti 1970- ja 80-luvuilla. Oma tulkintani asiaan on: voimakkaan kaupungistumisen vuoksi kasvavat kaupungit tarvitsivat yhä enemmän kaukolämpöä ja sähköä, ja sen aikaisen energiatuntemuksen nojalla käytössä oli tasan kolme ”varmaa” vaihtoehtoa: öljy, kivihiili ja turve (katso taulukosta myös öljyn ja kivihiilen kulutuksen kehitys). Tuolloin ei ollut vielä tuulivoimaloita, puhumattakaan niiden valmistuksessa käytettävistä komposiittimateriaaleista. Puolijohdetekniikkakin oli alle 20 vuotta vanhaa, eli aurinkopaneeleista oli melko lailla turhaa puhua.


Tuon ajan Suomessa etenkin sisämaassa sijaitsevien voimaloiden polttoaineeksi valittiin siis turve, ja yksi tärkeimmistä perusteista oli epäilemättä kotimaisuus: maamme pystyi jo tuolloin tuottamaan turvetta vähintään kriisiajan tarpeeseen, mikä (energiaomavaraisuus) oli Kylmän sodan vuosina varmasti kovinkin tärkeä peruste. Toisin sanoen, fossiilisten polttoaineiden saatavuus oli paljolti tuonnin varassa – kivihiiltä piti tuoda Keski-Euroopasta tai Neuvostoliitosta, ja öljyä joko Neuvostoliitosta tai (yllätys) muualta Euroopasta. Tuolloin hyvinkin mahdollisen poikkeustilan tullen kumpaisenkin tuonti olisi varmasti katkennut kuin seinään.


Viime kesänä turpeenpolton vastustajat käyttivät hyvin suosittuna argumenttinaan huonoa kesää, jonka seurauksena turvetta jouduttiin tuomaan Virosta energiantarpeen kattamiseksi. Asian toinen puoli totta kai voisi olla esimerkiksi sellainen, että huonon ”turvesadon” sattuessa voimme sentään tuoda polttoainetta Virosta, jonka maaraja sijaitsee noin 90 kilometriä Suomen etelärajasta. Kysymys siis kuuluu: voidaanko mitään muuta polttoainetta tuoda yhtä läheltä hätätilanteen sattuessa?


1970-luvusta ja kaupungistumisaallosta olemme tulleetkin kauas, ja nyt turpeen polttoa ollaan torpedoimassa huiman päästökertoimen ja Kioton sopimuksen keinoin. Tässä vaiheessa olisi kuitenkin syytä muistaa, että vielä nykyäänkin turvesoistamme hyödynnetään turvetuotannossa alle 1 %. Suhteellisen vähäisen hyödyntämisen vuoksi turvetta syntyy enemmän kuin sitä nostetaan, eli siten myös hiiltä sitoutuu maahan enemmän kuin mitä polttamalla ilmakehään vapautetaan. Kansallisesti tarkasteltuna turpeen energiakäytön nettovaikutus ilmakehän hiilidioksiditaseeseen on negatiivinen. Monet turvevoimaa vastustavat biomassan puolestapuhujat korostavat, että puun polton nettovaikutus ilmakehän hiilidioksiditaseeseen on neutraali, sillä puu sitoo vastaavan määrän hiiltä takaisin kasvaessaan – miksi turve ei sitten tekisi samaa, tosin hidastettuna?


Näiden ja aksioomani nojalla uskallan todeta, että turpeen poltto energiakäytössä on verrattain pieni paha esimerkiksi Keski-Euroopasta tapahtuvaan kivihiilen tuontiin nähden. Sisämaassa turpeen etu liittyy logistiikkaan, sillä normaalioloissa polttoaine kuljetetaan voimalaitoksiin suhteellisen lyhyiden matkojen päästä (vrt. esim. kivihiili, joka tuodaan Suomeen etelärannikon satamien kautta). Juice Leskinen lausui vuonna 1981 kappaleessaan Kansanedustajien joulu, että ”boolissa on turvetta ja ruista” – kohta siinä ei ole enää kumpaakaan, kiitos EU:n ja Brysselin byrokraattien…


Lopuksi totean, että Keski- ja Etelä-Eurooppaan verrattuna meillä täällä Suomessa on yksi valttikortti hihassa, vaikka polttaisimme voimalaitoksissamme liito-oravan raatoja tai lyijyllä käsiteltyjä hylkeenpoikasia: niin kutsuttu hyötysähkö. Noin kahdeksana kuukautena vuodesta voimme ottaa polttoaineestamme irti yli 90 % energiataseen tuottamalla ensin sähköä ja ohjaamalla syntyvän ”hukkalämmön” kaukolämpöverkkoomme. Tätä energiantuotantotapaa ei Keski-Euroopassa juurikaan tunneta, vaan sikäläiset lämpövoimalat syytävät lähes kaiken ylijäämälämpönsä suoraan lähimpään vesistöön.

tiistai 14. huhtikuuta 2009

Puhtaasti saastuttavaa energiaa

Iltalehti (tiedän, luen kyseistä uutisportaalia liikaa) kertoo europarlamentaarikko Eija-Riitta Korholan (kok) suivaantuneen Suomessa esitettävästä tuulivoimapropagandasta. Hienoa, kerrankin edes yksi suomalainen poliitikko päästää suustaan jotain järkevän ja oikeasti kestävän energiapolitiikan suuntaan - tai ainakin poispäin siitä toisesta suunnasta.


Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että tuulivoimakiintiömme kattamiseksi riittää mainiosti yksi nimeltä mainitsematon tuulella käyvä puolue – tietysti pääministerimme lisäksi, mutta tämä on jo toinen tarina…


Kuin eilisen päivän muistan ympäristötieteen luennon, jolla professorimme piirsi taululle yksinkertaisen kakkukaavion kuvaamaan Suomen nykyistä energiantuotantoa eri energiamuotojen perusteella. Hän esitti kysymyksen, että ”miksi näin on?” Tervettä itsekehua osoittaen totean vastanneeni ensimmäisenä, että mikään diagrammissa kuvatuista energiamuodoista ei voi kattaa Suomen koko energiankulutusta, vaikkei tässä vaiheessa puhuttukaan sellaisista käsitteistä kuten ”perusvoima” ja ”säätövoima”. Kuulemma vastaukseni osui oikeaan, ja seuraavaksi jouduimme toteamaan ääneen monen nimeltä mainitsemattoman puolueen fanin painajaisen: tuulivoima ei koskaan voi täysin korvata esimerkiksi ydinvoimaa.


Sähköverkossamme kulkeva energia on siitä katala otus, ettei sitä voi kannattavasti varastoida oikein mihinkään. Tämän vuoksi sähkön tuotannon ja kulutuksen on oltava jatkuvasti yhtä suuret. Luonnonoloista voimakkaasti riippuvaiset tuuli- ja aurinkovoima tarvitsevat rinnalleen osapuilleen vastaavan määrän niin kutsuttua säätövoimaa, jonka määrää voidaan nopeasti muuttaa kulutusta vastaavalle tasolle. Tästä on kirjoittanut muun muassa Poropoliisi reilut puolisen vuotta sitten.


Toimiakseen optimaalisesti tuulivoimalan on pyörittävä valmistajan sille määrittelemällä nimellisnopeusalueella: mikäli tuulen nopeus on tätä alhaisempi, voimalaa joko ei kytketä lainkaan pyörimään tai se tuottaa vain osan nimellistehostaan. Liian kovalla tuulella voimala taasen kytketään pysähdyksiin koneiston vaurioitumisen estämiseksi.


Koska tuulivoiman tuotto on täysin säätilan armoilla ja sähköntuotannon äkillinen katkeaminen olisi katastrofi yhteiskunnan toiminnan kannalta, täytyy rinnalle rakentaa säätövoimaa vastaavassa suhteessa. Tämä kyseinen energiamuoto tarkoittaa käytännössä lauhdevoimaloita (öljy, kaasu, kivihiili, turve, myös ydinvoimaa voidaan pitää eräänlaisena lauhdevoimana), koska niiden tuotantoa voidaan nopeasti säätää kulutusta vastaavaksi. Suomessa säätövoimana käytetään myös vesivoimaa, mutta laajan lisärakentamisen kannalta tämä ei ole kannattavaa, koska lähestulkoon kaikki kapasiteetti on jo käytössä. Tämän vuoksi Korhola on oikeassa väittäessään, että tuulivoiman voimakas lisärakentaminen vaatii käytännössä vastaavan määrän ”saastuttavaa” voimaa rinnalleen. Lienee sanomattakin selvää, että tuuliolosuhteiden ollessa heikot nämä (hiili)voimalat paahtavat täysillä ja hiilidioksidia pöllyää.


Tuhannen taalan kysymys onkin, mitä järkeä on rakentaa kallista ja tuottamatonta tuulivoimaa, jonka rinnalle on joka tapauksessa rakennettava vastaava määrä saastuttavaa säätövoimaa? Loppupeleissähän lasku tällaisesta tulee kuluttajan maksettavaksi, jolloin hänen on maksettava käytännössä kahden rinnakkaisen ja ajoittain jopa päällekkäisen energiantuotantojärjestelmän rakennus-, ja käyttökustannukset.


Epäilen, että kyseessä on lähinnä poliittinen kikka hyvän omantunnon ostamiseksi. Etenkin Suomen tuuliolosuhteita ajatellen on kasvavan energiankulutuksen kattamiseksi melko lailla hyödytöntä rakentaa tuulivoimaloita, jotka tuottavat energiaa muutaman kuukauden ajan vuodessa – kun samaan aikaan ”menetetty” kapasiteetti on pakko korvata tavalla tai toisella. Toki kansainvälisessä vertailussa näyttää hyvältä, jos (nimelliskapasiteetin perusteella) maan energiankulutuksesta esimerkiksi 10 % katetaan puhtaalla energiamuodolla, mutta käytännössä myllyt saavat seistä sijoillaan vaikka maailman tappiin asti odottelemassa sopivia olosuhteita ja ”tuottamassa” energiaa, joka on olemassa vain paperilla. Samaan aikaan väliin jäävä energiavaje korvataan todennäköisesti jollain toisella, ei niin puhtaalla tavalla.


Korholan mainitsemien Tanskan ja Saksan tilanne on ilmiselvä: näistä etenkin Tanska on hyvin alava ja tasainen maa, joten esimerkiksi vesivoiman käyttö ei siellä tulisi kuuloonkaan. Toki maan tuuliolosuhteet ovat aivan eri luokkaa esimerkiksi Suomeen verrattuna, mutta kaikki säätövoima on rakennettava käyttäen esimerkiksi kivihiiltä polttavia voimaloita: tätä polttoainetta voidaan kätevästi tuoda rajanaapurista Saksasta, joten houkutus lienee ilmeinen.


Suomessa tilanne ei näytä sen paremmalta, sillä mahdollisen tuulivoiman laajamittaisen lisärakentamisen vaatima säätövoiman tarve katettaisiin todennäköisesti joko öljyllä, kivihiilellä, turpeella tai puupolttoaineilla. Näistä viimeisenä mainitun tulevaisuudennäkymät eivät taloustilanteen vuoksi kovin hyviltä näytä: Suomessa suurin puupolttoaineen lähde kun on metsäteollisuus sivutuotteineen, joten näin lomautusten aikakaudella lisää ei ainakaan ole luvassa.


Olen samaa mieltä Korholan kanssa hallituksen ilmeisen sokean tuulivoimauskon kestämättömyydestä, ja kannatan hänen ajatustaan valtion tuen suuntaamiseksi tasaisesti kaikille päästöttömille tai edes vähäpäästöisille energiamuodoille. Luultavasti näin saisimme aikaan Suomen olosuhteisiin paremmin sopivia, kestäviä energiantuotantoratkaisuja.

torstai 8. tammikuuta 2009

Tervetuloa!

Uuden vuoden kunniaksi olen toteuttanut jo pitkään aikomuksen asteella olleen projektini ja siirtänyt blogini viimein ”oikealle” blogisivulle. Tämä johtuu pääosin siitä, että vastoin kaikkia olettamuksiani onkin paljastunut, että joku oikeasti lukee tuotoksiani: ongelma on, etteivät ”Galtsuun” rekisteröitymättömät voi jättää kommentteja, eivätkä heidän käyntinsä rekisteröityneet palvelun käyttäjälaskuriin. Vasta kun asensin sivulle ilmaisen kävijälaskurin, minun oli suureksi yllätyksekseni todettava sen raksuttavan kovastikin eri tahtiin palvelun oman laskurin kanssa. Täten avaan uuden, varsinaisen blogin parempine kommentointi-

mahdollisuuksineen tänne.


Entisen, IRC-Gallerian päiväkirjassa pitämäni tekstikokoelman annan olla edelleen siellä. Kyseiset tekstit on kirjoitettu palvelun tekstieditorilla, joten mahdollisia viittauksia linkein tai erilaisia tyylejä ei voinut käyttää.


Tervetuloa lukemaan hullun savolaisen kieroja mietelmiä, suoraan täältä Pohjois-Savon sydämestä!