Puhtaasti saastuttavaa energiaa

Iltalehti (tiedän, luen kyseistä uutisportaalia liikaa) kertoo europarlamentaarikko Eija-Riitta Korholan (kok) suivaantuneen Suomessa esitettävästä tuulivoimapropagandasta. Hienoa, kerrankin edes yksi suomalainen poliitikko päästää suustaan jotain järkevän ja oikeasti kestävän energiapolitiikan suuntaan - tai ainakin poispäin siitä toisesta suunnasta.

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että tuulivoimakiintiömme kattamiseksi riittää mainiosti yksi nimeltä mainitsematon tuulella käyvä puolue – tietysti pääministerimme lisäksi, mutta tämä on jo toinen tarina…

Kuin eilisen päivän muistan ympäristötieteen luennon, jolla professorimme piirsi taululle yksinkertaisen kakkukaavion kuvaamaan Suomen nykyistä energiantuotantoa eri energiamuotojen perusteella. Hän esitti kysymyksen, että ”miksi näin on?” Tervettä itsekehua osoittaen totean vastanneeni ensimmäisenä, että mikään diagrammissa kuvatuista energiamuodoista ei voi kattaa Suomen koko energiankulutusta, vaikkei tässä vaiheessa puhuttukaan sellaisista käsitteistä kuten ”perusvoima” ja ”säätövoima”. Kuulemma vastaukseni osui oikeaan, ja seuraavaksi jouduimme toteamaan ääneen monen nimeltä mainitsemattoman puolueen fanin painajaisen: tuulivoima ei koskaan voi täysin korvata esimerkiksi ydinvoimaa.

Sähköverkossamme kulkeva energia on siitä katala otus, ettei sitä voi kannattavasti varastoida oikein mihinkään. Tämän vuoksi sähkön tuotannon ja kulutuksen on oltava jatkuvasti yhtä suuret. Luonnonoloista voimakkaasti riippuvaiset tuuli- ja aurinkovoima tarvitsevat rinnalleen osapuilleen vastaavan määrän niin kutsuttua säätövoimaa, jonka määrää voidaan nopeasti muuttaa kulutusta vastaavalle tasolle. Tästä on kirjoittanut muun muassa Poropoliisi reilut puolisen vuotta sitten.

Toimiakseen optimaalisesti tuulivoimalan on pyörittävä valmistajan sille määrittelemällä nimellisnopeusalueella: mikäli tuulen nopeus on tätä alhaisempi, voimalaa joko ei kytketä lainkaan pyörimään tai se tuottaa vain osan nimellistehostaan. Liian kovalla tuulella voimala taasen kytketään pysähdyksiin koneiston vaurioitumisen estämiseksi.

Koska tuulivoiman tuotto on täysin säätilan armoilla ja sähköntuotannon äkillinen katkeaminen olisi katastrofi yhteiskunnan toiminnan kannalta, täytyy rinnalle rakentaa säätövoimaa vastaavassa suhteessa. Tämä kyseinen energiamuoto tarkoittaa käytännössä lauhdevoimaloita (öljy, kaasu, kivihiili, turve, myös ydinvoimaa voidaan pitää eräänlaisena lauhdevoimana), koska niiden tuotantoa voidaan nopeasti säätää kulutusta vastaavaksi. Suomessa säätövoimana käytetään myös vesivoimaa, mutta laajan lisärakentamisen kannalta tämä ei ole kannattavaa, koska lähestulkoon kaikki kapasiteetti on jo käytössä. Tämän vuoksi Korhola on oikeassa väittäessään, että tuulivoiman voimakas lisärakentaminen vaatii käytännössä vastaavan määrän ”saastuttavaa” voimaa rinnalleen. Lienee sanomattakin selvää, että tuuliolosuhteiden ollessa heikot nämä (hiili)voimalat paahtavat täysillä ja hiilidioksidia pöllyää.

Tuhannen taalan kysymys onkin, mitä järkeä on rakentaa kallista ja tuottamatonta tuulivoimaa, jonka rinnalle on joka tapauksessa rakennettava vastaava määrä saastuttavaa säätövoimaa? Loppupeleissähän lasku tällaisesta tulee kuluttajan maksettavaksi, jolloin hänen on maksettava käytännössä kahden rinnakkaisen ja ajoittain jopa päällekkäisen energiantuotantojärjestelmän rakennus-, ja käyttökustannukset.

Epäilen, että kyseessä on lähinnä poliittinen kikka hyvän omantunnon ostamiseksi. Etenkin Suomen tuuliolosuhteita ajatellen on kasvavan energiankulutuksen kattamiseksi melko lailla hyödytöntä rakentaa tuulivoimaloita, jotka tuottavat energiaa muutaman kuukauden ajan vuodessa – kun samaan aikaan ”menetetty” kapasiteetti on pakko korvata tavalla tai toisella. Toki kansainvälisessä vertailussa näyttää hyvältä, jos (nimelliskapasiteetin perusteella) maan energiankulutuksesta esimerkiksi 10 % katetaan puhtaalla energiamuodolla, mutta käytännössä myllyt saavat seistä sijoillaan vaikka maailman tappiin asti odottelemassa sopivia olosuhteita ja ”tuottamassa” energiaa, joka on olemassa vain paperilla. Samaan aikaan väliin jäävä energiavaje korvataan todennäköisesti jollain toisella, ei niin puhtaalla tavalla.

Korholan mainitsemien Tanskan ja Saksan tilanne on ilmiselvä: näistä etenkin Tanska on hyvin alava ja tasainen maa, joten esimerkiksi vesivoiman käyttö ei siellä tulisi kuuloonkaan. Toki maan tuuliolosuhteet ovat aivan eri luokkaa esimerkiksi Suomeen verrattuna, mutta kaikki säätövoima on rakennettava käyttäen esimerkiksi kivihiiltä polttavia voimaloita: tätä polttoainetta voidaan kätevästi tuoda rajanaapurista Saksasta, joten houkutus lienee ilmeinen.

Suomessa tilanne ei näytä sen paremmalta, sillä mahdollisen tuulivoiman laajamittaisen lisärakentamisen vaatima säätövoiman tarve katettaisiin todennäköisesti joko öljyllä, kivihiilellä, turpeella tai puupolttoaineilla. Näistä viimeisenä mainitun tulevaisuudennäkymät eivät taloustilanteen vuoksi kovin hyviltä näytä: Suomessa suurin puupolttoaineen lähde kun on metsäteollisuus sivutuotteineen, joten näin lomautusten aikakaudella lisää ei ainakaan ole luvassa.

Olen samaa mieltä Korholan kanssa hallituksen ilmeisen sokean tuulivoimauskon kestämättömyydestä, ja kannatan hänen ajatustaan valtion tuen suuntaamiseksi tasaisesti kaikille päästöttömille tai edes vähäpäästöisille energiamuodoille. Luultavasti näin saisimme aikaan Suomen olosuhteisiin paremmin sopivia, kestäviä energiantuotantoratkaisuja.