Det andra (in)hemskt

Edellinen kirjoitukseni kertoi kansalaisaloitteista, joista ns. pakkoruotsin poistaminen on ylivoimaisesti eniten palstametrejä ansainneena kirjoittamisen arvoinen asia. Kansakunnan kirkkaimmat intellektuellit, kuten Paavo Lipponen, ovat aukaisseet sanaisen arkkunsa pakkoruotsin puolesta: Paavon mielestä maan muuttaminen yksikieliseksi olisi askel polttouunien ja keskitysleirien suuntaan, kannanotosta yllättyneet nostakoon kätensä.

Ajattelinpa siis kertoa, kuinka tärkeää ruotsin kieli on ollut minulle ja miten runsaasti olen tarvinnut sitä muiden kielten oppimisen tukena, ulkomaalaisten ystävien hankinnassa ja päästäkseni maisteriksi hyvin arvosanoin.

Ennen kuin kukaan alkaa joikua rasistia tai impivaaraa, lienee paras kertoa oma suhtautumiseni ruotsin kieleen: pidän siitä. Puhun mielelläni ruotsia ruotsalaisten kanssa, eikä ruotsinkielisten ohjelmien seuraaminen ilman tekstityksiä aiheuta vaikeuksia. Ruotsi on helpoin koskaan oppimani kieli, ja se on mielestäni kaunista kuultavaa riikkiläisittäin puhuttuna. Kaikesta hyvästä huolimatta kielellä on nykysysteemiä ajatellen mielestäni yksi ominaisuus, miksi kirjoitan tätä: kaikille yhteisenä oppiaineena virallisen kielen asemalla sen paikka on Ruotsissa.

Itäisen Suomen maaperällä olen oikeasti tarvinnut ruotsia yhden kerran, ja sekin keskustelu tapahtui – ironista kyllä – venäläisen kanssa. Juttu kun meni niin etten osaa venäjää eikä tyttö osannut kunnolla englantia, mutta hän kertoi olleensa useita vuosia Ruotsissa opiskelemassa ja töissä. Tämä on todellakin ainoa kerta, kun olen oikeasti törmännyt pelkästään ruotsin osaamisella murtuvaan kielimuuriin. Muuten kaikki tapaamani ruotsalaiset ovat halunneet ensisijaisesti kommunikoida yleensä hyvin osamaallaan englannin kielellä: useimmat ovat yllättyneet, mikäli itäsuomalainen haluaakin omasta tahdostaan puhua ruotsia heidän kanssaan.

Kaksikielisyys ja vieraiden kielten osaamisen tarve näkyy kotiseudullani ja naapurimaakunnassa erittäin selkeästi: Esimerkiksi Joensuun Sokoksella opastekyltit ovat ensin suomeksi, sitten englanniksi ja kolmantena venäjäksi. Täällä Kuopiossa ainakin Päivärannan Citymarket taasen vaihtaa ilmoituksensa kaksikielisyyteen suomi/venäjä aina itänaapurin lomasesongin aikaan ja aulassa on silloin aina pinkka venäjäksi painettuja mainoslehtisiä. Kuopiossa muutenkin pääsiäisen tienoilla ei suomen kieltä tahdo kaupungilla kuulla, mutta vieras kieli ei todellakaan ole det andra inhemskt. Englannin lisäksi suomalaisten olisi siis hyvä osata vielä ainakin jokin toinen siihen päälle.

Suhtaudun varauksella siihen, että ruotsin opiskelu helpottaa muiden kielten oppimista. Tämä on totisinta totta vain jos haluaa opiskella tanskaa tai norjaa; islantia opiskeleva kaverini sanoo ruotsin ja islannin olevan kuin yö ja päivä. Saksan kielen opiskelussa en näe ruotsin tarjoavan suurta hyötyä. Aloin itse opiskella saksaa ennen kuin ruotsia, minkä seurauksena jälkimmäisen sanakokeet olivat täynnä ckt:ta ja sch:ta – jos saksaa haluaa opiskella, paras tulos tulisi käyttämällä se ruotsin pakolliseen opiskelemiseen kuluva aika suoraan saksan opiskeluun. Miten voi olla mahdollista, että vain ja nimenomaan sekä pelkästään ruotsin oppiminen helpottaisi muiden kielten oppimista?

En ymmärrä, miten nykymuotoinen kaksikielisyys olisi minkäänlainen elinehto ”kansainvälisyydelle” (mitä ikinä sillä tässä yhteydessä tarkoitetaankaan). Esimerkiksi monikulttuurisena ja kansainvälisenä pidetyssä USA:ssa ainoa virallinen kieli on englanti, samoin kuin on myös monikulttuurisena ja kansainvälisenä pidetyssä Australiassa. Monia muitakin monikulttuurisina ja kansainvälisinä pidettyjä esimerkkejä löytyy loputon lista: Saksan ainoa virallinen kieli on saksa, Ranskan ranska, Britannian englanti ja näin päin pois. Miten Suomen ”kansainvälisyys” muka häviäisi, jos 6 % vähemmistön puhuman kielen sijasta loput saisivat opiskella tilalla vapaasti valitsemaansa kieltä? Olisiko vastaavasti esimerkiksi Liettua kansainvälisempi, jos siellä vastaavan kokoisen vähemmistön puhuma kieli eli puola säädettäisiin kaikille yhteiseksi (eli pakolliseksi) oppiaineeksi?

Mitä kielikysymyksen kanssa sitten pitäisi mielestäni tehdä? Vastaus on Kanada. Siellä toki on kaksi virallista kieltä, englanti ja ranska, mutta jälkimmäinen on sitä vain Quebecin ja New Brunswickin provinsseissa jälkimmäisen ollessa maan ainoa virallisesti kaksikielinen provinssi. Englantia puhuu äidinkielenään 52 % ja ranskaa 21 % kanadalaisista, loppujen äidinkielten koostuessa maahanmuuttajien omista äidinkielistä. Vain 16 % kansasta osaa molempia kieliä: edes viidenneksen osuus ei siis pakota loppuja lukemaan pakollista ranskaa koulussa! Voisin samalla veikata, että moni kanukki valitsee vapaaehtoisesti ranskan kielen opiskelun. Monikulttuurisessa ja kansainvälisessä Kanadassakin siis riittää vallan mainiosti, että osaa puhua edes jompaakumpaa virallista kieltä.

En vastusta ruotsin säilyttämistä maamme toisena virallisena kielenä, ruotsinkieliset kunnat saavat hoitaa asiat keskenänsä vaikka viittomakielellä. Sen sijaan pidän kohtuuttomana, että ruotsinkielisille tulisi taata kaikki palvelut heidän omalla kielellään kaikkialla maassa, myös alueilla joilla esimerkiksi venäjänkieliset ovat suurin ja tärkein vähemmistökieliryhmä. Suomalaisten tulee osata kolmas kieli äidinkielen ja englannin lisäksi, mutta se tulisi pystyä valitsemaan tilanteen ja tarjonnan mukaan.

Monikulttuurisia kansalaisaloitteita,

eli vapaalla tyylillä esitettyjä ajatuksia kansalaisaloitteista.

Aluksi olin hyvilläni lukiessani kansalaisaloitteiden mahdollisuuden avautumisesta. Kaipa kansalle vihdoinkin tarjottiin mahdollisuus huutaa edustuksellisen demokratian norsunluutorneihin, ja saada siten äänensä kuuluviin ylös asti.

Sittenpä en ole ollut. Kun nimittäin tajusin todellisuuden olevan tämä: jos kansalaisaloitteen mukainen lainmuutosehdotus kuuluu kulloiseenkin hallitusohjelmaan, se ajetaan läpi joka tapauksessa. Jos se taas ei kuulu siihen, koko prosessi on pelkkää verorahojen tuhlausta, koska se ei tule menemään läpi.

Suuri kysymys kuuluu: Mitä helvetin virkaa on kansalaisaloitteella, joka on automaattisesti hyödytön jos se ei sattumalta palvele poliittisen eliitin jo valmiiksi olemassa olevia intressejä?

Syitä tähän voisi olla moninaisia: Suomessahan on totuttu kansan olevan hyvää hallintoalamaista. Tämä johtuu siitä, että itsenäinen Suomi käynnistettiin tilanteessa, jossa poliitikot ja kansa olivat sodan jäljiltä kuopan pohjalla ja ainoa tie oli vain ylöspäin. Tällöin kansan ja poliitikkojen välillä vallitsi yhteinen luottamus, että siihen suuntaan mennään. Ja näin myös tapahtui.

Toinen syy hyvään hallintoalamaisuuteen voisi olla luterilainen kulttuuri, josta olen käynyt lukemattomia keskusteluja eri kulttuuripiireistä lähtöisin olevien ihmisten kanssa. Luterilaisuus kun pitää sisällään syyllisyyden, jossa tunnustus lankeaa vasta ihmisen kuoltua (toisin kuin esim. katolilaisuudessa). Ehkäpä luterilaisten moraali johtuukin syyllisyydestä, ettei jumalaa tai maallista esivaltaa tule kritisoida?

Suomessa on totuttu siihen, että tyytymättömyys poliittisiin päätöksiin ilmenee korkeintaan pari viikkoa jatkuvana purnaamisena Homman, Suomi24:n, Iltalehden tai Vauva-foorumin keskustelupalstoilla ja siinä se. On aivan sama kehittääkö valtio kaikkien autojen reaaliaikaista viranomaisseurantaa, velkarahojen kippaamista Välimereen tai käsiaseiden vaivihkaista kansalaisilta pois keräämistä – jos seuraamukset eivät tunnu, niin samahan se on päättää vaikka työntävänsä oman päänsä suihkuturbiiniin.

Paradoksaaliseksi asian tekee se, että täällä valtiovalta ihannoi verorahoitteista YLE:a myöten monikulttuuria: sekä (yleläisittäin että muuten) ”aidosti” monikulttuurisissa yhteiskunnissa, että ”aitoa monikulttuurisuutta” vievissä maissa kansalaisaloitteet ilmenevät usein paljon tuntuvammin kuin Suomessa, jossa älyttöminkin lakiehdotus ja pahinkin kansallisten ikonien päälle kuseminen saadaan ongelmitta läpi tai julkaistuksi ilman suurempia muttia.

Entä jos suomalaisetkin omaksuisivat eksoottiset virtaukset ja alkaisivat organisoidusti suorittaa kansalaisaloitteitaan aidosti monikultturisten yhteiskuntien tapaan? Olisiko tällainen sitä tervetullutta kulttuurin tuulettumista vaiko vain monikulttuurin ihanuutta uhkaamaton pieni lieveilmiö?

Ylistäisikö suvaitsevainen kansanosa uusien tuulien rantautumista ummehtuneeseen suomalaiskulttuuriin, jos suomalaiset reagoisivat esimerkiksi Mannerheimin mustana miehenä esittäneen Yleisradion toimintaan valtaamalla ja tuhoamalla sen ajoneuvot ja toimitilat? Näinhän kävi esimerkiksi Muhammed-pilakuvien julkaisun yhteydessä: eri puolilla maailmaa suoritetut monikulttuuriset kansalaisaloitteet kieltämättä tehosivat, sillä ne saivat koko EU:n puhumaan keitä historiallisia henkilöitä saa pilkata ja keitä ei.

Entä EU:n harjoittama pienten, mutta hyvin asioitansa hoitaneiden valtioiden, kyykyttäminen? Entä jos suomalaiset siirtyisivät keskustelupalstoilta monikulttuurin aikakauteen ilmaistessaan tyytymättömyyttään hallituksen EU-politiikkaan, ja uutiskuvaajat saisivat kuvata sinipohjaisten tähtilippujen palavan kaupunkien toreilla – olisiko sekin kulttuurin raikastumista? Lippujen häpäisy ja polttaminenhan ovat suosittuja tapoja ilmaista tyytymättömyyttään aidosti monikulttuurisissa yhteiskunnissa ja monikulttuurisuuden tuojamaissa, esimerkkejä löytyy runsaasti (USA,Tanska, Ranska, Ruotsi, Iso-Britannia). Jos näin oikeasti tapahtuisi kantasuomalaisten toimesta, pyrkisikö HS selittämään asialla olleen pelkän nuorison ja kaiken muutenkin parhain päin?

Monikultturisuuden mallimaassa USA:ssa viranomaiset eivät koskaan pystyisi keräämään kansalta aseita pois, koska todennäköisimpänä seuraamuksena aseiden omistajat ampuisivat niitä takavarikoimaan saapuvia viranomaisia. Maan perustuslain toinen lisäys aseiden omistusoikeudesta on kirjoitettu muun muassa vapaan valtion ylläpitämiseksi, toisin sanoen kansalaisilla on silloin mahdollisuus nousta aseelliseen kapinaan korruptoitunutta hallintoa vastaan. Totalitaristinen hallinto eli diktatuuri taas vaatii syntyäkseen tilanteen, jossa valtion väkivaltakoneisto (= poliisi ja armeija) on vahva ja kansalaiset heikkoja. Aseetonta kansaa on helppo hallita, koska se ei pysty järjestämään vallankumousta ja vaihtamaan poliitikkoja kesken vaalikauden (jos välissäkään).

Todellisuus kuitenkin on, että ainoa tapa saada mellakka aikaan Suomessa on yllättäen sulkea Alkot viikkoa ennen juhannusta. Ja hyvä näin, sillä toivoisin yhteiskunnan pysyvän vakaana ja rauhallisena. On hyvä kuitenkin muistaa, että suomalaisella kansanluonteella varustettu ihminen kestää todella pitkään linssiinsä kusemista ilman, että valittaa asiasta sen kummemmin. Tosin sitten kun säkistä tulee pohja vastaan, niin nauru loppuu lyhyeen.

Joku viisas on sanonut: poliitikkojen tulisi pelätä kansalaisiaan, eikä toisinpäin. Nykymuotoinen edustuksellinen demokratia pyrkii tosin toimimaan juuri ”toisinpäin”, kun eduskuntavaalien alla puhutaan kansalle mukavia ja vaalien jälkeen tehdään seuraavat neljä vuotta mitä satutaan lystäämään. Koko kansakuntaa koskevat päätökset pyritään tuomaan julki ilmoitusluontoisina asioina, koska kansan pahin mahdollinen reaktio on reaalisesti se parin viikon purnaus keskustelupalstoilla. Tai niin ainakin uskotaan olevan. Kaikki on hyvin aina neljän vuoden pätkissä kerrallaan.

Loppuun yleispätevä ohje nykyiseen politiikkaan tyytymättömille: Paras keino vaihtaa politiikan suuntaa on vaihtaa poliitikot. Tämä olisi hyvä muistaa kävellessään seuraavan kerran äänestyskoppiin: ääni samojen puolueiden samoille ihmisille on samalla ääni sille, ettei mikään muutu.