Miksi Suomi rankaisee kansalaisiaan ahkeruudesta?

Tällainen tuli mieleeni, kun sain puolisen vuotta valmistumiseni jälkeen postia Kelalta. Takaisin olivat vailla liikaa maksamiaan opintotukia, kun olin valmistunut nopeasti työelämään aloittamalla alani työt kaksi ja puoli vuotta ennen tutkintotodistukseen kirjattua päivämäärää. Ikiopiskelijankaan statusta en katso ansainneeni, sillä valmistuin 5½ vuodessa, mikä on noin vuoden alan koulutusohjelmien keskimääräistä valmistumisaikaa lyhyempi aika. Ensimmäinen tuntemukseni oli, että millainen sairas yhteiskunta rankaisee kansalaisiaan jaksamisesta ja ahkeruudesta?

Eikö tällainen ole ristiriidassa parhaillaan ajetun politiikan kanssa, että korkeakouluopiskelijat tulisi saada mukaan työelämään mahdollisimman äkkiä? Entä jos he aloittavatkin alansa työt osa-aikaisina ennen valmistumistaan, ja jaksavat paahtaa opintonsa loppuun opintojen päätoimisuutta varten vaaditussa tahdissa (vähintään 5 opintopistettä per tukikuukausi)? Jos opiskelun päätoimisuudelle on kerran asetettu ehdoksi riittävä määrä opintosuorituksia per tukikuukausi, mihin tulorajoja enää tarvitaan?

Oma ehdotukseni asian tilaan on sosiaalidemokraattinen, kateuteen perustuva yhteiskunta jossa yhdellä ei saa mennä yhtään paremmin kuin kellään muullakaan. En kiistä etteikö kaikkien yhtäläinen mahdollisuus korkeakouluopintoihin olisi maailman mittakaavassa edistyksellinen asia, mutta tulorajoilla rangaistaan ankarasti niitä, jotka jaksavat tehdä töitä vielä päätoimisen opiskelun lisäksi. Jos päätoimisen opiskelun ehtona on suorittaa vähintään viisi opintopistettä kuukaudessa, niin eikö kaikki sen ulkopuolelle jäävä ole silloin vapaa-aikaa? Jos joku haluaa tämän lisäksi tehdä vapaa-ajallaan tuottavaa työtä siksi, että voisi esimerkiksi pitää autoa ilman että valmistumispäivänä olisi 15000€ opintovelkaa, miksi se on rangaistuksen arvoista? Sosiaalidemokratia ei kasvata ahkeria ja menestyviä, vaan keskiluokkaisia ja helposti ohjattavia kansalaisia.

Mielestäni on aivan oikeutettua ja kohtuullista että opintotuen kaltaista sosiaalista tulonsiirtoa saadakseen on saavutettava jotain, ja tämä on jo kirjattuna nykyiseen opintotukilakiin. Tosin miksi sitä saadakseen ei saa tehdä mitään pätkääkään enempää, tai joutuu maksamaan tuet takaisin? Tällöinhän yhteiskunta asettaa rangaistuksen, jonka mukaan kansalainen ei saa olla liian ahkera takaisinmaksun muodossa tulevan sakon uhalla; tämä sotii omaa oikeudenmukaisuuden käsitystäni vastaan. Nykyisellään opintotuen velaton osuus ei riitä kattamaan asumisen, opiskelumateriaalin hankinnan, terveydenhoidon tai edes julkisilla liikennevälineillä tapahtuvan liikkumisen vaatimia kustannuksia. Vaihtoehtoina ovat siis joko täysi lainaosuus tai osa-aikatyö; kaikki eivät ehkä saata tahtoa itselleen kymppitonneissa laskettavaa velkaa viiden vuoden opiskelujakson ajalta.

Näillä sanoin esitän poliitikoille porkkanan, jossa on kaksi vaihtoehtoa, ja ensimmäinen on ns. Viron malli: luvatkaa opiskelijoille, että mikäli he valmistuvat korkeakoulusta viiden vuoden (maisterintutkinto) tavoiteajassa täydellä lainaosuudella, valtio maksaa opintolainan kokonaisuudessaan pois. Nykyisillä rajoilla tämä tarkoittaisi maksimissaan 5*9*300e = 13500e korotonta velkapääomaa, minkä verran allekirjoittanut ehti töissä käydessään maksaa tuloihin ja autonomistajana varsinkin liikkumiseen liittyvinä veroina takaisin jo hyvän aikaa ennen virallista valmistumistaan. Ja pitäkää lupauksenne myös.

Toinen vaihtoehto on, että poistakaa kaikki tulorajat ja asettakaa päätoimisen opiskelun ja opintotuen ainoaksi ehdoksi tietty määrä opintosuorituksia tukikuukautta kohden. Tällöin ette rankaisisi opiskelijoita ahkeruudesta ja menestymisestä, sillä opintojen ja työn yhteensovittaminen ei aina ole niin helppoa kuin käytännöstä vieraantuneet voisivat luulla: hatun nosto sille, joka niin jaksaa ja uskaltaa tehdä!

Loppusanat: Eilen saapuneen Kelan kirjeen mukaan siis yhteiskunta työnsi höyläämättömän kakkosnelosen monen ahkeruuteen ja oman työnsä hedelmistä nauttimiseen uskoneen opiskelijan perseeseen. Onneksi en varmasti ole ainoa, jota tilanne pistää vihaksi.

Juodaanko sitä viinaa?

Pienen tauon jälkeen Savonmies on linjoilla jälleen, monta opintopistettä ja montaa tosielämän kokemusta rikkaampana. Päätin pitää taukoa blogaamisesta, koska nykyään ajankohtaiset tapahtumat ja mielipiteet tuntuvat pomppivan laidalta toiseen kuin rusakko auton valoissa. Tämän vuoksi tuntui, että tapahtumien seuraaminen kulutti turhan paljon aikaa ja jaksamista, mikä oli luonnollisesti pois jostain muusta tärkeämmästä. Rusakkovertaus toimii tosin siinäkin mielessä, että tarpeeksi pitkän pomppimisen jälkeen metsäänhän sitä yleensä mennään.

En väitä että tapahtumien seuraaminen olisi tällä kohujournalismin aikakaudella sen helpompaa kuin taukoa aloitellessani, mutta riittävä kohuotsikoiden (tai sellaisiksi tekemällä tehtyjen) selaaminen on toivon mukaan turruttanut edes vähän suodattamaan pohdiskelua ja kannan ottamista ansaitsemattomat asiat pois, vähän kuten Firefoxin AdBlock-lisäosa toimii. Sitten itse asiaan.

Alkoholilainsäädäntö on ajankohtaisaiheena jo vanha klassikko, ollut sitä kieltolain päättymisestä lähtien eli viimeiset 70 vuotta. Lyhyenä briiffinä aiheeseeni esittäisin, että suomalaista alkoholipolitiikkaa on mielestäni vaivannut aina äidillinen holhoaminen, jossa valtion kuvitellaan voivan raitistaa kansaa panemalla ”herkut” lukkojen taakse eli keksimällä uusia kieltoja, rajoituksia ja vaikeutuksia alkoholin hankkimiseen ja nautintaan. Kun keskikalja tuli kauppoihin vuonna 1969, meni äidiltä koko 1970-luku julistaessa sen olevan kaiken pahan alku ja juuri; siitäkin huolimatta että näin väkevien kulutus laski, mitä voisi pitää edistysaskeleena. Nyt, 41 vuoden jälkeen, ”kepardia” ollaan viemässä takaisin Alkoon, monen myytin voimin.

Ensimmäinen myytti on sellainen, että suomalaiset joisivat jotenkin erityisen paljon alkoholia – erityisesti eurooppalaisittain. Tämähän ei pidä paikkaansa, koska WHO:n tilastojen mukaan Suomi jää vuosittaisessa alkoholin kulutuksessa toiseksi hyvin monelle Euroopan maalle – jopa EU:n vanhoille sivistyskansoille, joilta meidän tulisi virallisen doktriinin mukaan ottaa mallia enemmän tai vähemmän kaikessa: edelle menevät muun muassa sellaiset maat kuin Saksa, Ranska, Iso-Britannia ja Pohjoismaistakin Tanska. Kaikkiaan EU:n alueelta 13 maassa kitataan asukasta kohden vuosittain enemmän viinaa kuin täällä, joten myytti poikkeuksellisen suuresta alkoholin kulutuksesta ei voi mitenkään pitää paikkaansa. Kuitenkin edellä olevista EU-maista ainoastaan Irlanti ja Liettua ovat edes jotenkin (surullisen)kuuluisia juomatavoistaan, joskin suomalaiset pelaavat edelleen ylemmässä divisioonassa.

Ehkäpä ei se määrä, vaan laatu? Tästä saamme kollektiivisesti kiittää jo 70 vuotta jatkunutta holhous- ja rajoituspolitiikkaa, koska juuri sen ajan suomalaisille on opetettu mielestäni aivan totaalisen väärää tapaa käyttää alkoholia edes jotenkin järkevällä tavalla. Tämän holhouspolitiikan perua nimittäin on niin kutsuttu nurkan takana juominen, tiedättehän vanhat legendat halkopinojen väleihin piilotetuista pulloista ja siitä, miten häissä äijät ryyppäävät viinaa saunan nurkan takana. Alkoholin kaikesta käytöstä on luotu sellainen mielikuva, että järkevästikin toteutettuna se olisi tehtävä piilossa. Oma mielipiteeni on, että tämä on johtanut kaappijuoppouden vitsaukseen: läheisen ongelmakäyttöä ei yleensä havaita, ennen kuin on jo liian myöhäistä auttaa. Samoin avun omaehtoinen tai läheiselle hakeminen on hyvin häpeällistä.

Toinen omituisuus liittyy siihen, miksi kohtuullista käyttöä viikolla pidetään edelleen paheksuttavana. On jotenkin hyväksyttävämpää olla kotona apinapäissään koko viikonloppu kuin jakaa kulutuksensa tasaisesti siten, että kerta-annokset pysyvät kohtuullisina eikä rähinäviinaepisodeja synny.  Mielestäni tämäkin on vuosia jatkuneen holhous- ja rajoittamispolitiikan syytä, kun kansan mieliin on iskostettu miten vain viikonlopulla on luvallista ottaa edes vähäsen. Ja sittenhän kansa ottaa koko viikon edestä varastoon niinä parina luvallisena päivänä. Euroopassa alkoholin absoluuttinen kulutus on monessa maassa suurempaa kuin täällä, mutta ajallisesti se jakautuu järkevästi muuallekin kuin viikonloppuiltojen täyskänneihin.

Holhouskulttuurin luomista outouksista on lyhyt matka politiikkaan, jolla tällaisia on luotu. Vuoden alun uutistarjonta kertoo taas, miten vanhat tavat ovat tiukassa: alkoholin mukanaan tuomiin ongelmiin tarjotaan vanhoja lääkkeitä, eli kieltoja, rajoituksia ja hankaloittamisia. Jos nämä olisivat oikeasti tehokkaita keinoja, eikö suomalaisten pitäisi olla Euroopan järkevimpiä alkoholin kuluttajia 83 vuoden eli neljän sukupolven ylitse jatkuneen soveltamisen jälkeen?

Olen jo useiden vuosien ajan verrannut alkoholia leikkimielisesti bensiiniin siinä mielessä, että sellaista elämiseensä tarvitseva hankkii aineen joka tapauksessa – aivan sama mistä, ja maksoipa se mitä maksoi. Tämän vuoksi pidän alkoholin saatavuusrajoituksia tehottomana keinona, koska ongelmakäyttäjät hankkivat viinansa ja juovat itsensä hengiltä joka tapauksessa. Entä jos esimerkiksi pääkaupunkiseudun yksityisautoilua alettaisiin rajoittaa vaikeuttamalla polttonesteiden jakelua, vähenisikö se siitä mihinkään vai haettaisiinko petrooli kunnanrajan takaa? Ilman totalitaarista holhousta valtio ei voi käskeä ihmistä raitistumaan ja lopettamaan ongelmakäytön, vaan tahdon sekä luonteenlujuuden on lähdettävä yksilöstä itsestään.

Virkamiehistön yksi peruste keskikaljan siirtämiselle takaisin Alkoon on aina ollut sellainen, että se kasvattaisi ostokynnystä. Kyllä varmasti niin tekisikin, mutta kenen? Juopot hakisivat kaljansa varmasti ihan yhtä innokkaasti, toisaalta miksi ostaa Alkosta kaljaa kun kirkasta viinaa on viereisessä hyllyssä ja samat humalat saa vähemmällä kantamisella. Ostokynnyksen nostaminen siis pääasiallisesti kohdistuisi sellaisiin, joilla ei ole ongelmia alkoholin liikakäytön kanssa. On totta että tämä saattaisi hidastaa ongelmakäyttäjien määrän kasvua ajan kanssa, mutta uskoisin rajoitusilmapiirin edistämisen lakaisevan ongelmia yhä enemmän ratkaisemattomina maton alle.

Toinen ongelma on puhtaan käytännöllinen: mihin kaljat Alkoissa varastoitaisiin? Rakennettaisiinko Suomenniemen jokaiseen viinakauppaan ylimääräiset 30 neliötä varastotilaa, joihin tulisi lavoittain kolmen-neljän suosituimman merkin olutta? Epäilen, ettei näin tehtäisi: keskikaljan varastointiin kulutettu tila olisi tällöin poissa kalliimmilta ja hienommilta alkoholilajeilta. Tämä pienentäisi valikoimaa ja kohdistuisi ensisijaisesti jälleen niihin, joilla ongelmaa ei ole: amerikkalaisia rocktähtiä lukuun ottamatta ongelmakuluttajat eivät koskaan osta esimerkiksi satasen hintaista viskipulloa ylenmääräisen läträämisen takia, pään saa sekaisin ja tutinat loppumaan halvemmallakin.

Ongelmia on toki enemmänkin, mutta tehottoman politiikan lisäksi alkoholin saatavuusrajoituksia ihannoiva valtiovalta ampuu itseään jalkaan yhdestä syystä: EU ja tavaroiden vapaa liikkuvuus. Ravintola-anniskelun rajoittaminen siirtää kulutusta koteihin, ja kaupan myyntirajoitukset kiihdyttävät viinarallia. Luin Seuran jutun Tallinnan viinarallista, ja sen mukaan kohta hakureissulta saa myös S-kortin bonuspisteet kotimaahan: lobbaavatkohan S-ryhmä ja muut Tallinnan viinakauppiaat täkäläistä virkamieskuntaa kiristämään alkoholin saatavuutta? Jutun mukaan viinaa haetaan yksityisautoilla lahden takaa jopa Keski-Suomea myöten, ja Seinäjoelta lähtee 20 bussia viikossa – ei kai joku oikeasti luule, että sinne lähdetään pelkästään elämysmatkailun vuoksi tuolla tahdilla? Saatavuuden rajoittaminen lahden tällä puolella aiheuttaa verotulojen menetyksiä valtiolle, kun kansa hakee viinansa muualta: touhu on täysin laillista, ja onneksi EU:sta on kerrankin jotain iloa pohjoiselle kansalle.

Loppuun aion sanoa että änkyräkännikulttuurissa on omat ongelmansa, joita ei pidä väheksyä. Edellä kirjoitetun tarkoituksena oli tuoda esille keinoja, joissa mielestäni mennään (vieläkin) metsään ongelmien ratkaisuja etsittäessä. Siksi kannattaisin nelosoluen ja viinien siirtämistä kauppaan alituisen kieltämisen ja rajoittamisen vastapainoksi: muualla Euroopassa kaljaa ja viiniä saa kaupasta mihin vuorokauden aikaan tahansa, eikä kansa silti juo itseään hengiltä. Meillä on eurooppalaisena kansana tässä vielä paljon opittavaa, ja virkamiehistö etsii vain lyhyitä oikoteitä päästäkseen sanomaan, että on sitä edes jotain tehty.