Edellisessä merkinnässäni kritisoin tuulivoiman lisärakentamista koskevia suunnitelmia Suomessa, koska mielestäni maamme tuuliolosuhteet eivät ole maantieteellisen sijaintimme takia riittävän hyvät takaamaan tuulivoimaloille riittävän suurta käyttöastetta, jotta niiden rakentaminen kannattaisi. Energia-asioilla jatkaakseni aion esitellä muutamia muita näkökulmia suomalaiseen energiantuotantoon.
Näitä asioita pohtiessani lähden usein liikkeelle aksioomasta, ettei ole olemassa yksiselitteisen hyvää ja kaikenkattavaa tapaa tuottaa energiaa, ainakaan suuremmassa mittakaavassa: yksinkertaistaen, huonoista vaihtoehdoista on valittava vähiten huono. Olen antanut tälle aksiooman arvon siksi, etten ole keksinyt vielä parempaa lähtökohtaa ajattelulleni.
Aksioomani ei koske pelkästään nyky-yhteiskuntaa nykyaikaisine ongelmineen. Esimerkiksi jotkut Amerikan alkuperäisasukkaat eli intiaanit käyttivät energiantuotannossaan kuivatettua biisonin lantaa, koska preerialla ei ollut juurikaan puita. Lienee sanomattakin selvää, että polttoaineen valmistus oli paskahommaa sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta intiaanit valitsivat kahdesta huonosta vaihtoehdosta vähemmän huonon: oli pienempi paha lapioida paskaa, kuin kantaa puita kilometrikaupalla lähimmästä metsäntapaisesta.
Paskahommista ja aksioomista itse asiaan.
Suomen kiistellyin energiantuotantomuoto heti ydinvoiman jälkeen on turve; pahin kiistely tosin käydään internetin foorumeiden sijasta Brysselin kabineteissa, sillä Euroopan unionissa turve katsotaan fossiiliseksi polttoaineeksi – asiaa ei varmastikaan paranna se, että turve sisältää painoyksikköä kohden enemmän hiiltä kuin kivihiili, eli tuottaa siten suuremmat hiilidioksidipäästöt. Suomi sen sijaan ajaa turpeelle hitaasti uusiutuvan biopolttoaineen luokitusta yhdessä Ruotsin kanssa.
Kiista luokituksesta johtuu turpeen pitkähköstä uusiutumissyklistä, joka on noin 3000 vuotta. ”Aidosti uusiutuviin” energiamuotoihin eli pääasiassa biomassaan verrattuna tämä on 100-kertainen (puun uusiutumissykli on 30–40 vuotta, tiettyjen heinäkasvien vieläkin lyhyempi). Kaikki toki on suhteellista, sillä käytännössä uusiutumattomien kivihiilen ja öljyn uusiutumissyklit lasketaan kymmenissä miljoonissa vuosissa, joka turpeeseen verrattuna on 10 000 – 20 000 – kertainen. Vertailua helpottamaan esitän, että 40 vuotta on noin puolet ihmisen elinkaaresta ja 3000 vuotta abauttiarallaa 100 ihmissukupolvea, mutta kymmenen miljoonaa (10 000 000) vuotta on noin kaksi kertaa aika, jona ihminen kehittyi apinasta homo sapiensiksi.
Vain kolme Euroopan maata hyödyntää järjestelmällisesti turvetta energiantuotannossaan: Suomi, Ruotsi ja Viro. Tämän vuoksi lienee syytä olettaa, ettei ”ydin-EU:n” eli Brysselin poliitikoilla ole kovinkaan paljoa käytännön tuntumaa turvevoiman käyttöön energiantuotannossa. Paperilla turve näyttää olevan suoraan fossiilisten polttoaineiden kauhugalleriasta: suuret hiilipäästöt poltettua painoyksikköä kohden, jalostus kuluttaa energiaa ja aiheuttaa ympäristöhaittoja – muistakaa, että tekojärvien rakentaminen ja tuulivoimaloiden betonijalustojen upottaminen meren pohjaan ei tällaista tietenkään tee. Eikä biomassan jalostus tarvitse lainkaan energiaa.
Kuten oheinen taulukko esittää, turpeen käyttö energiantuotannossa kasvoi voimakkaasti 1970- ja 80-luvuilla. Oma tulkintani asiaan on: voimakkaan kaupungistumisen vuoksi kasvavat kaupungit tarvitsivat yhä enemmän kaukolämpöä ja sähköä, ja sen aikaisen energiatuntemuksen nojalla käytössä oli tasan kolme ”varmaa” vaihtoehtoa: öljy, kivihiili ja turve (katso taulukosta myös öljyn ja kivihiilen kulutuksen kehitys). Tuolloin ei ollut vielä tuulivoimaloita, puhumattakaan niiden valmistuksessa käytettävistä komposiittimateriaaleista. Puolijohdetekniikkakin oli alle 20 vuotta vanhaa, eli aurinkopaneeleista oli melko lailla turhaa puhua.
Tuon ajan Suomessa etenkin sisämaassa sijaitsevien voimaloiden polttoaineeksi valittiin siis turve, ja yksi tärkeimmistä perusteista oli epäilemättä kotimaisuus: maamme pystyi jo tuolloin tuottamaan turvetta vähintään kriisiajan tarpeeseen, mikä (energiaomavaraisuus) oli Kylmän sodan vuosina varmasti kovinkin tärkeä peruste. Toisin sanoen, fossiilisten polttoaineiden saatavuus oli paljolti tuonnin varassa – kivihiiltä piti tuoda Keski-Euroopasta tai Neuvostoliitosta, ja öljyä joko Neuvostoliitosta tai (yllätys) muualta Euroopasta. Tuolloin hyvinkin mahdollisen poikkeustilan tullen kumpaisenkin tuonti olisi varmasti katkennut kuin seinään.
Viime kesänä turpeenpolton vastustajat käyttivät hyvin suosittuna argumenttinaan huonoa kesää, jonka seurauksena turvetta jouduttiin tuomaan Virosta energiantarpeen kattamiseksi. Asian toinen puoli totta kai voisi olla esimerkiksi sellainen, että huonon ”turvesadon” sattuessa voimme sentään tuoda polttoainetta Virosta, jonka maaraja sijaitsee noin 90 kilometriä Suomen etelärajasta. Kysymys siis kuuluu: voidaanko mitään muuta polttoainetta tuoda yhtä läheltä hätätilanteen sattuessa?
1970-luvusta ja kaupungistumisaallosta olemme tulleetkin kauas, ja nyt turpeen polttoa ollaan torpedoimassa huiman päästökertoimen ja Kioton sopimuksen keinoin. Tässä vaiheessa olisi kuitenkin syytä muistaa, että vielä nykyäänkin turvesoistamme hyödynnetään turvetuotannossa alle 1 %. Suhteellisen vähäisen hyödyntämisen vuoksi turvetta syntyy enemmän kuin sitä nostetaan, eli siten myös hiiltä sitoutuu maahan enemmän kuin mitä polttamalla ilmakehään vapautetaan. Kansallisesti tarkasteltuna turpeen energiakäytön nettovaikutus ilmakehän hiilidioksiditaseeseen on negatiivinen. Monet turvevoimaa vastustavat biomassan puolestapuhujat korostavat, että puun polton nettovaikutus ilmakehän hiilidioksiditaseeseen on neutraali, sillä puu sitoo vastaavan määrän hiiltä takaisin kasvaessaan – miksi turve ei sitten tekisi samaa, tosin hidastettuna?
Näiden ja aksioomani nojalla uskallan todeta, että turpeen poltto energiakäytössä on verrattain pieni paha esimerkiksi Keski-Euroopasta tapahtuvaan kivihiilen tuontiin nähden. Sisämaassa turpeen etu liittyy logistiikkaan, sillä normaalioloissa polttoaine kuljetetaan voimalaitoksiin suhteellisen lyhyiden matkojen päästä (vrt. esim. kivihiili, joka tuodaan Suomeen etelärannikon satamien kautta). Juice Leskinen lausui vuonna 1981 kappaleessaan Kansanedustajien joulu, että ”boolissa on turvetta ja ruista” – kohta siinä ei ole enää kumpaakaan, kiitos EU:n ja Brysselin byrokraattien…
Lopuksi totean, että Keski- ja Etelä-Eurooppaan verrattuna meillä täällä Suomessa on yksi valttikortti hihassa, vaikka polttaisimme voimalaitoksissamme liito-oravan raatoja tai lyijyllä käsiteltyjä hylkeenpoikasia: niin kutsuttu hyötysähkö. Noin kahdeksana kuukautena vuodesta voimme ottaa polttoaineestamme irti yli 90 % energiataseen tuottamalla ensin sähköä ja ohjaamalla syntyvän ”hukkalämmön” kaukolämpöverkkoomme. Tätä energiantuotantotapaa ei Keski-Euroopassa juurikaan tunneta, vaan sikäläiset lämpövoimalat syytävät lähes kaiken ylijäämälämpönsä suoraan lähimpään vesistöön.
Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että tuulivoimakiintiömme kattamiseksi riittää mainiosti yksi nimeltä mainitsematon tuulella käyvä puolue – tietysti pääministerimme lisäksi, mutta tämä on jo toinen tarina…
Kuin eilisen päivän muistan ympäristötieteen luennon, jolla professorimme piirsi taululle yksinkertaisen kakkukaavion kuvaamaan Suomen nykyistä energiantuotantoa eri energiamuotojen perusteella. Hän esitti kysymyksen, että ”miksi näin on?” Tervettä itsekehua osoittaen totean vastanneeni ensimmäisenä, että mikään diagrammissa kuvatuista energiamuodoista ei voi kattaa Suomen koko energiankulutusta, vaikkei tässä vaiheessa puhuttukaan sellaisista käsitteistä kuten ”perusvoima” ja ”säätövoima”. Kuulemma vastaukseni osui oikeaan, ja seuraavaksi jouduimme toteamaan ääneen monen nimeltä mainitsemattoman puolueen fanin painajaisen: tuulivoima ei koskaan voi täysin korvata esimerkiksi ydinvoimaa.
Sähköverkossamme kulkeva energia on siitä katala otus, ettei sitä voi kannattavasti varastoida oikein mihinkään. Tämän vuoksi sähkön tuotannon ja kulutuksen on oltava jatkuvasti yhtä suuret. Luonnonoloista voimakkaasti riippuvaiset tuuli- ja aurinkovoima tarvitsevat rinnalleen osapuilleen vastaavan määrän niin kutsuttua säätövoimaa, jonka määrää voidaan nopeasti muuttaa kulutusta vastaavalle tasolle. Tästä on kirjoittanut muun muassa Poropoliisi reilut puolisen vuotta sitten.
Toimiakseen optimaalisesti tuulivoimalan on pyörittävä valmistajan sille määrittelemällä nimellisnopeusalueella: mikäli tuulen nopeus on tätä alhaisempi, voimalaa joko ei kytketä lainkaan pyörimään tai se tuottaa vain osan nimellistehostaan. Liian kovalla tuulella voimala taasen kytketään pysähdyksiin koneiston vaurioitumisen estämiseksi.
Koska tuulivoiman tuotto on täysin säätilan armoilla ja sähköntuotannon äkillinen katkeaminen olisi katastrofi yhteiskunnan toiminnan kannalta, täytyy rinnalle rakentaa säätövoimaa vastaavassa suhteessa. Tämä kyseinen energiamuoto tarkoittaa käytännössä lauhdevoimaloita (öljy, kaasu, kivihiili, turve, myös ydinvoimaa voidaan pitää eräänlaisena lauhdevoimana), koska niiden tuotantoa voidaan nopeasti säätää kulutusta vastaavaksi. Suomessa säätövoimana käytetään myös vesivoimaa, mutta laajan lisärakentamisen kannalta tämä ei ole kannattavaa, koska lähestulkoon kaikki kapasiteetti on jo käytössä. Tämän vuoksi Korhola on oikeassa väittäessään, että tuulivoiman voimakas lisärakentaminen vaatii käytännössä vastaavan määrän ”saastuttavaa” voimaa rinnalleen. Lienee sanomattakin selvää, että tuuliolosuhteiden ollessa heikot nämä (hiili)voimalat paahtavat täysillä ja hiilidioksidia pöllyää.
Tuhannen taalan kysymys onkin, mitä järkeä on rakentaa kallista ja tuottamatonta tuulivoimaa, jonka rinnalle on joka tapauksessa rakennettava vastaava määrä saastuttavaa säätövoimaa? Loppupeleissähän lasku tällaisesta tulee kuluttajan maksettavaksi, jolloin hänen on maksettava käytännössä kahden rinnakkaisen ja ajoittain jopa päällekkäisen energiantuotantojärjestelmän rakennus-, ja käyttökustannukset.
Epäilen, että kyseessä on lähinnä poliittinen kikka hyvän omantunnon ostamiseksi. Etenkin Suomen tuuliolosuhteita ajatellen on kasvavan energiankulutuksen kattamiseksi melko lailla hyödytöntä rakentaa tuulivoimaloita, jotka tuottavat energiaa muutaman kuukauden ajan vuodessa – kun samaan aikaan ”menetetty” kapasiteetti on pakko korvata tavalla tai toisella. Toki kansainvälisessä vertailussa näyttää hyvältä, jos (nimelliskapasiteetin perusteella) maan energiankulutuksesta esimerkiksi 10 % katetaan puhtaalla energiamuodolla, mutta käytännössä myllyt saavat seistä sijoillaan vaikka maailman tappiin asti odottelemassa sopivia olosuhteita ja ”tuottamassa” energiaa, joka on olemassa vain paperilla. Samaan aikaan väliin jäävä energiavaje korvataan todennäköisesti jollain toisella, ei niin puhtaalla tavalla.
Korholan mainitsemien Tanskan ja Saksan tilanne on ilmiselvä: näistä etenkin Tanska on hyvin alava ja tasainen maa, joten esimerkiksi vesivoiman käyttö ei siellä tulisi kuuloonkaan. Toki maan tuuliolosuhteet ovat aivan eri luokkaa esimerkiksi Suomeen verrattuna, mutta kaikki säätövoima on rakennettava käyttäen esimerkiksi kivihiiltä polttavia voimaloita: tätä polttoainetta voidaan kätevästi tuoda rajanaapurista Saksasta, joten houkutus lienee ilmeinen.
Suomessa tilanne ei näytä sen paremmalta, sillä mahdollisen tuulivoiman laajamittaisen lisärakentamisen vaatima säätövoiman tarve katettaisiin todennäköisesti joko öljyllä, kivihiilellä, turpeella tai puupolttoaineilla. Näistä viimeisenä mainitun tulevaisuudennäkymät eivät taloustilanteen vuoksi kovin hyviltä näytä: Suomessa suurin puupolttoaineen lähde kun on metsäteollisuus sivutuotteineen, joten näin lomautusten aikakaudella lisää ei ainakaan ole luvassa.
Olen samaa mieltä Korholan kanssa hallituksen ilmeisen sokean tuulivoimauskon kestämättömyydestä, ja kannatan hänen ajatustaan valtion tuen suuntaamiseksi tasaisesti kaikille päästöttömille tai edes vähäpäästöisille energiamuodoille. Luultavasti näin saisimme aikaan Suomen olosuhteisiin paremmin sopivia, kestäviä energiantuotantoratkaisuja.
