Olen aina silloin tällöin miettinyt, voiko maailmassa olla
ihmisiä jotka eivät erota pakkokeinojen käyttämistä väkivallasta. Siis
sellaisia ihmisiä, joiden mielestä suutuksissaan huutavan lapsen retuuttaminen
käsipuolesta ulos kaupasta on vastaavanlainen ja yhtä tuomittava ”väkivallan teko”, kuin että
baari-illan yhteydessä alkaneen riitelyn päätteeksi yksi osapuoli hakkaa
toiselta aivot näkyviin käsipainoa tai muuta astaloa käyttäen. Valitettavasti
esim. Alppilan tapauksesta opettajalle seuranneet, mutta onneksi myöhemmin
perutut, potkut vahvistivat käsitystäni siitä että on: tämän vuoksi ajattelin
vääntää rautalangasta, mikä on väkivallan ja pakkokeinon eroavaisuus.
Luonnontieteiden opettajalle tyypilliseen tapaan on paras
aloittaa määritelmistä. Väkivaltaisen toiminnan tarkoitus on aiheuttaa vastaan
ottavalle osapuolelle fyysistä kipua, joka pahimmillaan johtaa pysyvään
vammautumiseen tai kuolemaan. Pakkokeinon käyttäminen taas tarkoittaa joko
henkilön itsensä tai sivullisten turvallisuutta uhkaavan tilanteen
keskeyttämistä keskeyttämällä uhkaa aiheuttavan henkilön toiminta, tarvittaessa
voimakeinoin: asian ydin on siis että voimakeinot tarkoittavat sitä, ettei
henkilölle aiheuteta enempää fyysistä kipua (eikä fyysisen vamman riskiä) sen
enempää kuin tarvis tilanteen keskeyttämiseksi on. Pakkokeinojen käyttö
edellyttää sitä, että ne suoritetaan viimeisenä toimenpiteenä tilanteen
rauhoittamiseksi; väkivaltaisissa teoissa tämä ei ole edellytys eikä mikään. Väkivalta
ja pakkokeinot eroavat siis jo määritelmänsä mukaan todella paljon toisistaan.
Usein pakkokeinojen käyttöoikeus yhdistetään
auktoriteettiin: poliisilla, vartijoilla ja koulutetuilla
järjestyksenvalvojilla on lain säätämä oikeus käyttää tarvittaessa
pakkokeinoja, koska he ovat saaneet siihen koulutuksen. Tämä siis tarkoittaa,
että heille on opetettu pakkokeinojen käyttö siten, ettei niistä aiheudu
kohteelle fyysistä kärsimystä enempää kuin välttämätön tarve on. Kuulin
Alppilan tapauksen jälkeisissä keskusteluissa kommentteja, että kouluissa
tulisi olla vartijat tällaisten tilanteiden varalle: miksei opettajia voisi
muun muassa ehdotukseni mukaisesti kouluttaa oikeaoppisten pakkokeinojen
käyttämiseen? Ammattinimike lienee aivan sama, ainakin allekirjoittaneelle:
ratkaiseva tekijä on järjestyksenvalvojakoulutus – olipa ammatti sitten
poliisi, vartija, opettaja tai vaikka sitten kukkakauppias.
Vaikka kävinkin armeijan jo vuosia sitten, muistan siellä
yhden opetuksen olleen jotakuinkin näin: jos taistelutoveri menee paniikkiin
kovassa tilanteessa niin lyökää sitä vaikka sitten turpaan, kunhan tilanne
saadaan pysähtymään. Väite sisältää viitteen väkivaltaan ja
taistelutoverit ovat yleensä auktoriteeteiltaan samanarvoisia: hätääntynyt yksilö voi tosin tosipaikan tullen tapattaa sekunnissa koko pataljoonan.
Ajattelin esitellä väkivallan ja pakkokeinojen käyttämistä
skenaarioin eli esimerkein, toivottavasti se tepsii pahimpaankin
hahmotushäiriöiseen ja hänen vääristyneen maailmankuvaansa:
Skenaario 1: Anniskeluravintolan
asiakas (huomaa tarkoituksellinen sukupuolineutraalius, naisetkin kyllä osaavat
tämän) on ottanut vähän liikaa, ja sen tuloksena meluaa sekä ahdistelee muita
asiakkaita. Järjestyksenvalvoja eli täkäläisittäin poke puuttuu asiaan.
Pakkokeinojen käyttöön valmiina olevan poken, mihin siis
hänet on koulutettu, toimintamalli kulkee näin: ensin puhutetaan häiritsijää ja
käsketään häntä poistumaan paikalta, mahdollisesti näin tehdään kuuluvalla
äänellä ja selkeän käskevin äänenpainoin. Kuuluva ääni ei satuta ketään
fyysisesti, mutta jos se ei tehoa, otetaan kiinni käsivarresta. Jos asiakas
(huomaa edelleen sukupuolineutralismi) jatkaa touhuaan hyökkäämällä pokea
vastaan, hänet saadaan helposti esimerkiksi käsiotteeseen, raudoitettua ja
saateltua pois rauhallisesti käyttäytyviä asiakkaita häiritsemästä.
Väkivaltainen keino taasen olisi mennä suoraan väliin, lyödä
asiakkaalta nenärusto niskan puolelle ja kantaa tajuton säkki pois muiden
silmistä. Ero lienee enemmän kuin selvä.
Skenaario 2: Poliisi
piirittää taloa, johon on linnoittautunut haulikolla ja mahdollisesti
kiväärillä aseistautunut henkilö (huomaa jälleen sukupuolineutralismi, vaikka
miehet näin yleensä tekevätkin niin ei voi yleistää). Poliisi on
toimintaohjeidensa mukaisesti tehnyt mm. ääni- ja valomerkein selväksi että talo on piiritetty,
eikä sieltä pääse pakoon jäämättä kiinni.
Pakkokeinojen mukaan poliisi piirittää taloa, kunnes epäilty
(tai ehkä jo tässä vaiheessa voisi sanoa rikollinen henkilö) on antautunut. Jos
henkilö tulee aseen kanssa ulos eikä osoita antautumisen merkkejä, poliisi
ampuu häntä jalkaan tai käsivarteen.
Väkivaltainen keino olisi ampua epäiltyä heti päähän heti
kun sellainen vaan näkyy talon ikkunasta. Toinen väkivaltainen keino olisi
ampua kranaatti tai polttotaisteluase saman tien talon sisään, mikä tarkoittaisi
tarpeetonta kivun tai fyysisen vamman aiheuttamista kohteelle.
Välikommenttina sellainen, että pakkokeinojen ja väkivallan
ero sopii ihmisen käyttäytymiseen ihan minkä tahansa elollisen olennon, joka
voi tuntea fyysistä kipua, kanssa.
Skenaario 3: Koira
ei suostu sen kynsien leikkaamisen, vaan puolustautuu alkamalla purra
operaatiota aikonutta.
Pakkokeinojen käyttö tarkoittaisi ensi sijassa koiran
verbaalista rauhoittelua, että sille ei ole tapahtumassa mitään sen henkeä tai
toimintakykyä (huomaa ero ihmismaailmasta tuttuun ”terveyteen” nähden) uhkaavaa
toimintaa. Seuraava askel olisi sitoa koiran kuono puremisen estämiksi; mikäli
tämä epäonnistuisi, viimeinen vaihtoehto olisi nukutuslääkkeen antaminen.
Väkivaltaisista keinoista ensimmäinen olisi ottaa hyllyltä
MagLite, pesäpallomaila tai muu sopiva astalo, tintata sillä piskiltä taju
kankaalle ja leikata kynnet. Siinä se.
Toivottavasti tämä auttaisi myös käsitehäirioisiä
ymmärtämään, mikä ero on väkivallan tai pakkokeinojen käyttämisen välillä –
nimittäin ensisijaisesti keinojen motiivi.
