Yhtä suurta perhettä

Kehitysapu on ollut esillä aina silloin tällöin. Olen aiemmin jo todennut sen olevan valtiomme talousarviossa niitä harvoja ja valittuja menoja, jotka kasvavat tai vähintään pysyvät samana joka vuosi taloustilanteesta riippumatta. Tänä vuonna Suomen valtio kippaa ulkomaille 915,6 miljoonaa euroa, mikä on 85 miljoonaa enemmän kuin viime vuonna. Ensi vuonna summaa on tarkoitus kasvattaa vielä 50 miljoonaa lisää. Tämä siis siitä huolimatta, että Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etla ennustaa BKT:mme pienentyvän ennätykselliset 6,5 %, työttömyyden ponkaisevan huippulukemiin ja julkisen velan kasvavan reippaasti. Tällä kertaa siis kukkahattujen hyvä mieli tulee kalliiksi kansalaisille.

Kehitysapua on lahjoitettu vapaasti valittavassa rahayksikössä biljoonia viimeisten 40 vuoden ajan kolmanteen maailmaan, ja tulokset ovat, sanoisinko vaikka, että laihoja. Kehitysavun merkittävin vaikutus Afrikassa on väestönkasvun räjähtäminen, jonka seurauksena luonnollisestikin nälänhätä pahenee, siirtolaisvirta länsimaihin voimistuu, kaupungistuminen muuttuu hallitsemattomaksi, kehitysmaiden infrastruktuuri ei siten kestä ja yleisesti tarkastellen kurjuus vain pahenee. Lisäksi käsitykseni mukaan suuri osa kehitysavusta päätyy maiden hallitusten käsiin ja korruption myötä myös jää niihin, eikä köyhyydessä tallaava kansa edes näe laupiaan samarialaisen lahjoittamia avustuksia. Kari Suomalaisen piirtämä karikatyyri kertonee enemmän kuin tuhat sanaa siitä, mitä tässä koetan sanoa.

Useilla Afrikan valtioilla meni nykyistä paremmin siirtomaa-alaisuudessa, mutta itsenäistymisen myötä ongelmat alkoivat ja kehityskulku otti takapakkia ainakin kolme valovuotta. Tästä hyvänä esimerkkinä on Zimbabwen tasavalta, joka Robert Mugaben hyppysissä on taantunut Afrikan merkittävimmästä maatalousvaltiosta (1970-luku) koko maaosan kurjimmaksi loukoksi – ja tämä tuhotyö on onnistunut alle 30 vuodessa! Zimbabwen tapaus on malliesimerkki kuinka käy, kun kehitysapurahat annetaan ne kansastaan välittämättömälle diktaattorille ja heidän jengeilleen: eliitti panee rahat omiin taskuihinsa, ja kansa näkee avun tuloksen lähinnä poliisivoimien uusina Kalashnikoveina.

Tavallisen tallaajan lisäksi myös asiaan paremmin perehtyneet ovat huomanneet kehitysapurahojen kurjuutta pahentavan vaikutuksen. Sambialainen taloustieteen tohtori Dambisa Moyo väittää tismalleen samaa, lisäksi useat muut taloustieteilijät näkevät kehitysavun kokonaiskuvaa pahentavana tekijänä. Moyon keskeisen väitteen päättelemiseen ei tarvitse tohtorinlakkia: koska kehitysapua on vuosikaudet kipattu Afrikkaan enemmän ja enemmän sen kummemmin kyselemättä, ovat paikalliset hallitukset alkaneet pitää sitä itsestäänselvyytenä ja tehneet siitä ”elinkeinon” kansalleen. Mitäpä sitä turhaan mitään tekemään, jos ilmankin saa sen mitä vain kehtaa pyytää? Maanosana Afrikalla on todella runsaat luonnonvarat, paljon työvoimareserviä ja eurooppalaisten sinne perustamaa infrastruktuuria – Pasila-sarjasta tuttua hahmoa mukaillen: on se jännä, miten edes viimeisen 40 vuoden aikana Afrikkaan sijoitetut avustusbiljoonat eivät ole saaneet yhteiskuntia toimimaan. Rahat vaan menevät läpimätien hallitusten eliittijäsenien pohjattomaan kuiluun, hyvin jännä. Korruptio, se on jännä sana.

Tällaisen käsityksen pohjalta päätin luoda vertauksellisen kuvan kehitysavun luonteesta. Vihervasemmistolaiseen jargoniin kuuluu keskeisesti lause, jonka mukaan maailman kansojen tulisi olla yhtä perhettä ja kansallisvaltiot siten joutaisivat heidän mielestään lakkauttaa. Tästä innoitukseni saaneena ideoin perheen, jonka toiminta vastaa nykyistä maailmanmenoa kehitysapuineen.

Esimerkki maailmanperheestä on kolmihenkinen perhe, johon kuuluvat hieman alle 65-vuotiaat äiti ja isä sekä nelikymppinen poika. Poika asustelee edelleen vanhempiensa kanssa saman talon peräkammarissa vanhempiensa elätettävänä, eikä hänellä ole eläissään ollut ammatillista tutkintoa eikä kuukautta pidempiä työsuhteita. Vanhemmat maksavat pojan elämiset ja olemiset parhaan kykynsä mukaisesti, minkä takia juniorilla ei ole edelleenkään kummoista motivaatiota muuttaa omilleen, hankkia itselleen ammattia ja käydä työelämään. Päivät kuluvat rattoisasti siten, että aamupäivän voi syljeksiä sängystään kattoon ja iltapäivällä väistellä takaisin tippuvaa räkää.

Vanhemmat ovat työssäkäyviä, ja antavat pojan asua nurkissaan silkkaa hyväntahtoisuuttaan. Heidän mielestä lapsen ajaminen omilleen olisi väärin häntä kohtaan, koska lapsena pojalla on ollut vaikeaa ja he kokevat kasvattaneensa hänet liian ankaralla otteella. Tämän vuoksi he koettavat hyvittää tekemiään vääryyksiä ja ostaa lisää vanhemmuutta ostelemalla aikamiespojalleen kaiken, mitä hän vain keksii tarvita. Talouselämä on kuitenkin pysynyt kasassa, vaikka pojan työsuhteet ovat olleet mallia ”kananlento” jo parin vuosikymmenen ajan. Perheen pihapiiristä kyllä löytyvät asialliset metalli- ja puutyövälineet, mutta suurin osa työkaluista ruostuu pihalla käyttämättöminä.

Lähipiirissä sekä pojan kaverit että vanhempien tuttavat ovat huomanneet mielestään vääristyneen tilanteen, eli ettei heidän tapansa toimia ole hyväksi kenenkään kannalta. Poika kuittaa elämäntyyliinsä kohdistuvan kritiikin nyrkillä, ja tekee sen kovaa. Tämän vuoksi hän joutuu lähes joka kerta ihmisten ilmoilla käydessään tappeluihin toisten samanikäisten kanssa. Mikäli vanhemmat saavat kuulla aikuisen ihmisen aiheettoman hyysäämisen olevan vain pahaksi hänelle itselleen, on heidän keinonsa selvitä kritiikistä korostamalla oman vanhemmuutensa paremmuutta ja leimaamalla soraäänien antajat huonoiksi vanhemmiksi mahdollisimman kovaan ääneen. Heille on oikea riemuvoitto päästä nolaamaan vastaväittäjänsä julkisesti epäonnistuneeksi vanhemmaksi ja sydämettömäksi ihmiseksi, vaikka faktisesti vastaan sanojat olisivatkin oikeassa.

Mitä tapahtuukaan, jos toinen vanhemmista sairastuu ja joutuu työkyvyttömäksi? Toisen vanhemman palkka ei riitä pitämään yllä kolmen hengen taloutta, joten ongelman ratkaisussa käytetään samaa ratkaisua kuin Suomen valtio lama-aikana: menoja ei vahingossakaan tarkastella kriittisesti ja karsita, vaan kulutus pidetään entisenlaisena ottamalla velkarahaa käyttöön. Velan voimin jatketaan eteenpäin vanhaan malliin – niin kauan kuin jatketaan. Niin esimerkin vanhemmat kuin Suomen valtiokaan eivät tunnu ymmärtävän sellaista pikkuasiaa, että lisääntyvä velka pitää maksaa joskus takaisinkin ja edessä on väistämättä umpikuja.

”Vanhemmat” eivät tajua tekevänsä vain hallaa ”pojilleen” hyysäämällä heitä ja tappamalla heidän viimeisenkin motivaationsa tehdä mitään pärjätäkseen itsenäisesti. Rahaa virtaa (hukkaan) minkä ehtii, ja mikäli edistystä ei tapahdu tai väärinkäytöksiä ilmenee, on syy aksiomaattisesti ”vanhempien” – mahdolliset vastalauseet vaiennetaan pyrkimällä leimaamaan väittäjät huonommiksi ihmisiksi kuin mitä itse on. Käsitykseni mukaan maailma on tällä hetkellä ainakin lähellä tällaista perhettä.

Tarinan opetus siis on: Jos nälkäinen ihminen säälittää tai tulee pyytämään sinulta kalaa ruoakseen, älä heitä hänelle kalaa kyselemättä. Opeta ennemmin miten onki rakennetaan ja opasta hänet läheiselle järvelle kalastamaan.

P.S. Savonmies toivottaa kaikille tälle sivulle eksyneille oikein onnellista ja hyvää joulua, sekä menestystä uudelle vuodelle 2010! Erityisesti toivon toveri Viljasen käsikassaran eli sisäministeriön poliisiosaston viettäneen erittäin antoisia lukuhetkiä blogini vaatimattomien antimien äärellä.

Kukkahattuilua

Niin kutsutut kukkahattutädit tai nykyisen, tasa-arvoisemman kirjoitusasunsa mukaan kukkahatut on mainittu usealla foorumilla halki Internetin suomenkielisten sivujen. Yleissivistykseni pohjalta päättelen nimityksen tulevan takavuosina nähdyistä vanhoista ämmistä, jotka kukkahatut päässä kälkättivät kaupungilla toistensa kanssa kovaan ääneen, haukkuen ”nykymaailman menoa” ja kaikenlaisia pahoiksi luokittelemiaan asioita. Silti en ole missään törmännyt yksikäsitteiseen määritelmään tällaisesta nykyajan kukkahatusta, joten lienee paikallaan kertoa oma käsitykseni nimityksestä – tätä saa täydentää kommenttilaatikon välityksellä, mikäli tarvetta ilmenee.

Oma käsitykseni nykyajan kukkahatusta on ihminen, joka puolustaa kaikkea hyvää ja vastustaa kaikkea pahaa, usein kovaan ääneen: mikä hänen mielestään on ”paha”, tulee sen olla sitä myös kaikkien muidenkin mielestä. Kukkahattu uskoo, että pahat asiat katoavat maailmasta, kunhan vain viranomainen kieltää ne; samoin hän ajaa (edelleen mielestään) pahoja asioita tekeville ihmisille yhä kiristyvää viranomaiskontrollia: lieneekö alkuperäisten kukkahattutätien elämä stalinistisen Neuvostoliiton ilmapiirissä tässä taustalla, jää arvailun varaan. Näin hän pyrkii edistämään toimia holhousyhteiskunnan voimistamiseksi. Usein kukkahattuajatukset ovat tarkoitukseltaan hyviä, mutta tarkempi tarkastelu osoittaa niiden enimmäkseen vain haittaavan kansalaisten elämää marginaalisen hyödyn vuoksi. Pahimmat kukkahattumaiset väläytykset ovat sellaisia, että hyvästä tarkoituksestaan huolimatta ne eivät vain yksinkertaisesti toimi käytännössä, vaan pahentavat jo muutenkin ikävää tilannetta entisestään.

Tällaisen käsitykseni pohjalta sain idean kertoa tositarinan mielestäni erinomaisesta esimerkistä, miten alkuun niin jalolta kuulostanut ajatus toimii käytännössä vain näennäisesti ja kokonaisuutta ajatellen pahentaa tilannetta. Tämä olkoon esimerkkinäni todellisuuden kukkahattuilulle asettamasta rajoitteesta: kuten B.Dickinson kerran lauloi, The road to Hell is full of good intention.

Aivan aluksi on sanottava, etten missään nimessä kannata alkoholinkäytön aloittamista ”liian aikaisin” eli varhaisnuoruudessa: tunnen henkilöitä, joille nuorena aloitettu ja ajoittain runsaskin juominen on aiheuttanut aivan tarpeettomasti mutkia elämän tiehen. Kuitenkin yhteiskunnallisella tasolla alaikäisten juominen on suurin piirtein yhtä lailla estettävissä oleva ilmiö kuin syksyiset yöpakkaset, mistä johtuen on ennemmin keskityttävä haitallisen ilmiön aiheuttamien tuhojen minimoimiseen. Yöpakkasvertaukseen palatakseni, talvirenkaat kannattaa vaihtaa mieluummin liian aikaisiin kuin liian myöhään, eikä venettä kannata jättää matalaan rantaveteen syksyllä.

Esimerkkini hyvästä kukkahattupolitiikasta tulee Iisalmen kaupungista, jossa asuin lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni ajan. Vierailen kylässä nykyään noin viikoittain, joten ehkä olen vielä jotenkin perillä tämän 21 000 asukkaan kaupungin toiminnasta: paljon siellä on muuttunut, mutta jotain on takuuvarmasti entisellään.

Varhaisnuoruuteni aikana kaupungin nuorisotalolla järjestettiin viikonloppuisin diskoiltoja, jonne nuoret saivat kokoontua viettämään aikaa yhdessä. Noina aikoina ”Nuokkari” oli erittäin suosittu paikka juuri tämän takia, ja nuorten alkoholinkäytöstä toteamani seikan vuoksi paikalla oli useasti myös päihtyneitä alaikäisiä. Saattoipa joku todetakin, että ”kaikkihan siellä jurrissa on, ja kivaa oli” tai vastaavaa, mutta mitä asialle päätettiin tehdä (ja millä seurauksin)?

Nuorisotalon sisätiloihin ei saanut viedä alkoholia, ja järjestyksenvalvojat tarkastivat kantamukset ovella. Mikäli alkoholia oli mukana, piti siitä hankkiutua eroon ennen sisäänpääsyä. Ovella ei kuitenkaan järjestetty puhalluskokeita tai vastaavia, joten hieman päihtyneenäkin pääsi taloon sisälle – silminnähden liian päihtyneet ohjattiin paikalla päivystäneen NP:n (Nuorten Palvelu) tiloihin lepäämään ja selvittämään päätään. Tämä NP koostui sekä kaupungin nuorisotyöntekijöistä että vapaaehtoisista vanhemmista, jotka huolehtivat liian kovaa juhlineista ja joille sai mennä puhumaan asioistaan, mikäli tarvetta sellaiseen katsoi olevan.

Käytäntöhän toimi tuolloin siten, että ulkopuolisesta touhu näytti aivan karmealta, koska nuoriso keskittyi ”Nuokkarin” ympärille istuskelemaan ja myös tyhjentelemään pullojaan, mistä ikinä olivat ne hankkineetkaan. Kun alkoholia ei ollut enää, pystyi siirtymään sisätiloihin. Kuitenkin poliisivoimia paikalla tarvittiin harvoin, sillä järjestyksenpito ja uupuneista huolehtiminen hoituivat ”talkoovoimin” NP:n ja kaupungin toimesta. Toki poliisit puuttuivat toimintaan tehtävänsä mukaisesti, eli julkisesti juopottelevilta alaikäisiltä viinat kaadettiin maahan. Nuoret keksivät kieltämättä ovelia piiloja alkoholinsa juomiseen, joten muuta kuin julkista juopottelua ei voinut estää edes käskemällä koko kaupungin poliisikuntaa haravoimaan lähistön puskia ja porttikongeja.

Oman alani ulkopuolelta kuulin myös sosiaali- ja terveysalan henkilön esittämän myönteisen vaikutuksen. En ollut aiemmin tiennyt sosiaalityöntekijöiden suorittavan myös niin kutsuttua ehkäisevää nuorisotyötä, joka käytännössä tarkoittaa nuorten tapaamista kasvokkain ja mahdollisten ongelmien tunnistamista. Paitsi että tämä on kuulemani mukaan hyvä tapa torjua nuorten syrjäytymistä, on se mietiskelyni mukaan myös eräs tapa tunnistaa alkoholin nuoret ongelmakäyttäjät (tai tulevat sellaiset) ja ohjata heidät tarvittaessa hoitoon. Järkeilyni mukaan tällaisen työn suorittaminen lienee helpompaa, kun nuorilla on yksi suosittu kokoontumispaikka.

Nuorten juomisen haitallisuudesta huolimatta tällainen käytäntö minimoi yhteiskunnalle aiheutuvia vahinkoja tehokkaasti: järjestyshäiriöt pystyttiin lopettamaan nopeasti, tuhotöiden jälkiä ei löytynyt pitkin kaupunkia, loukkaantuneille tai sammuneille nuorille oli apu lähellä ja roskaantuminen keskittyi vain yhden pienen korttelin alueelle. Tärkeää oli, että alaikäisten illanviettoa oli seuraamassa aikuisia. Kuitenkin ongelma eli alaikäisten juopottelu oli olemassa: mitäpä tapahtui, kun kukkahatut sen huomasivat?

Mölinä alkoi siitä, ettei kaupunki voi tarjota nuorille paikkaa alkoholin juomiseen. Näinhän ei todellisuudessa tapahtunut, koska talossa ei tarjoiltu eikä sinne saanut viedä alkoholia. Harmi vaan, että kukkahatut kuvittelivat juomisen loppuvan kieltämällä päihtyneiltä sisäänpääsy diskoon – näinhän myös tapahtui. Tulijoita alettiin puhalluttaa ovella, jos viisari heilahti, sisälle ei ollut asiaa. Kesti muistaakseni 1-2 kuukautta, kun diskoiltojen määrää karsittiin rankasti osallistujien vähäisen määrän vuoksi. ”Nolladiskoihin” osallistui edelleen alaikäisiä nuoria, mutta määrä ei todennäköisesti ollut enää kolmannestakaan entisestä. Enää ei Nuokkarin edustaa tarvinnut siivota, nuoret eivät juoneet lähialueen puistoissa ja pusikoissa, aurinko paistoi, ihmiset olivat iloisia ja maailman kansat elivät sovussa keskenään.

Loppuiko nuorten juopottelu, vai mihin he hävisivät?

Vajaata vuotta myöhemmin kaupungin poliisi kiinnitti huomiota kotihälytystehtävien määrän suureen kasvuun. Yhä useammin kohde oli nuorison kotibileet, joissa viina virtasi ja musiikki soi täysillä pahimmillaan aamuun asti. Vaikka allekirjoittanut olikin tuolloin vanhentunut jo hyvän matkaa tuon vaiheen ohitse, jo ennen poliisin huolestumista kerkesin kuulla useamman tarinan bileistä, joissa talon irtaimistoa oli tuhoutunut jopa useiden satojen eurojen edestä. Useimmiten poliisin soitti paikalle naapuri, joka kyllästyi yleensä yömyöhälle asti jatkuvaan möykkäämiseen.

Irtaimiston tuhoutumisen lisäksi kotibileissä oli ja on varmasti edelleenkin sellainen vaara, että ne leviävät ja roihahtavat liian suuriksi: totta kai kutsutut kaverit tuovat paikalle omat kaverinsa ja vielä kaverinkaverinkaverinsa, joten samassa talossa saattaa olla jopa useita kymmeniä juopuneita alaikäisiä. Tällöin tunnelman (ja miksei talonkin) ylikuumenemisen riski on luonnollisesti entistä suurempi. Samoin loukkaantuneet tai muuten sairaanhoitoa tarvitsevat jäävät yleensä vaille tarvitsemaansa apua, sillä talon ollessa täynnä päihtyneitä alaikäisiä kenellekään tuskin tulee ensimmäisenä mieleen hälyttää viranomaisia paikalle.

Lopuksi voidaankin kysyä, oliko nuorten ajaminen nuorisotalolta kotibileisiin tai vaihtoehtoisesti ympäri kaupungin syrjäisempiä nurkkia hyvä idea? Mielestäni ei ollut, sillä nykyisellä käytännöllä sama ongelma eli alaikäisten juopottelu lieveilmiöineen on edelleen olemassa, nyt vain levitettynä näkymättömiin ympäri kaupunkia. Päihtyneet ja sitä aikovat alaikäiset hakeutuvat alueille, joissa ei ole minkäänlaista järjestyksenvalvontaa tai lähistöllä mahdollista selviämisasemaa. Lisäksi lämmittelypaikan puuttuessa paleltumisvammojen ja – kuolemien riski on talvisaikaan suurempi kuin entisessä järjestelyssä. Aiemmin enemmänkin ”talkootyönä” hoidettu vahinkojen ehkäiseminen ja paikkaaminen on jätetty poliisille, joka ei tasan varmasti ehdi tai edes pysty puuttumaan kuin räikeästi yli menneisiin tapauksiin.

Päätöksen hyvänä puolena voisi tietysti pitää nuorisotalon ympäristön pysymistä siistimpänä ja kukkahatuille elintärkeää ”onhan me tehty asialle nyt edes jotain, tarkoitus oli hyvä!” – tunnetta, mutta tärkeä kysymys kuuluu: oliko ”nolladiskoja” koskevasta päätöksestä enemmän haittaa kuin hyötyä?

Nyt Iisalmeen on suunniteltu jo hyvän aikaa uutta nuorisokahvilaa, joka olisi toteutuessaan aivan mahdottoman hieno investointi. Kovin ovat varmaan vääntöä käyneet kahvilan ”nollatoleranssista” alkoholin suhteen, mutta suunta näyttää olevan onneksi järkevämpään päin. Mikäli nuorilla on järkevä kokoontumis- ja ajanviettopaikka viikonloppuisin, useat mainitsemani myönteiset puolet toteutuvat.