keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Ehdotus uusien Alppila-skandaalien välttämiseksi tulevaisuudessa



Alppilan koulussa tapahtunut välikohtaus ja siitä opettaja A. Korhoselle seuranneet potkut ovat valitettava farssi siitä, mihin yhteiskunta luisuu teoreettisten humanistien päästessä päättämään asioista, joihin heillä ei yleensä ole minkäänlaista kosketuspintaa tosielämän kanssa. Esimerkiksi Ykä on kirjoittanut hyvän analyysin tästä, suosittelen.

Mitä asialle pitäisi tehdä, jottei meno kouluissa muutu täysin pelleilyksi ellei se sitä jo ole? Pitäisikö kouluihin palkata järjestyksenvalvojia? Millä rahalla?

Oma ehdotukseni asiantilan korjaamiseksi kohtuullisilla kustannuksilla on lyhykäisyydessään seuraava:

1.      Järjestyksenvalvojakurssi osaksi ammatillista opettajankoulutusta. Tämän kurssin käyneitä henkilöitä löytyy runsaasti muistakin ammateista, joissa kurssi on käyty niin sanotusti pahan päivän varalle.
2.      Opettajille mahdollisuus käydä vapaaehtoisesti järjestyksenvalvojakurssi, mahdollisesti työnantajan kustantamana.
3.      Järjestyksenvalvojakurssin suorittaneille opettajille laajennetut oikeudet käyttää pahassa tilanteessa pakkokeinoja kurssilla opetettavia toimenpiteitä käyttäen.

Ensisijaisesti toivoisin, että perusopetuslakia alettaisiin noudattaa. Tästä opettaja Korhonen mainitsi 45 minuuttia – ohjelman haastattelussaan: laissa on oikeutettu voimakeinojen käyttö viimeisenä vaihtoehtona, mutta silti oppilaille kerrotaan heidän olevan koskemattomia ja oikeutettuja hyppimään opetushenkilökunnan nenille miten huvittaa.

Voimia eloon opettaja Korhoselle, uskon että uusi työpaikka löytyy nopeasti koulusta, jossa esimiehistö ei ole menettänyt talonpoikaisjärkeään. Yleisesti ottaen poliisitutkinnan ja potkujen käyttö fyysisiä vammoja aiheuttamattoman välikohtauksen ensisijaisina selvittelykeinona ja seuraamuksena kertoo heikentyneestä tilanteiden hahmotuskyvystä (tai -halusta), josta uskoakseni voi parantua.

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Arvokasta vanhenemista


Mieleeni jäi lähiaikoina parikin vanhustenhoidosta (tai sen riittämättömyydestä) kertovaa uutista, jotka saivat tarttumaan näppäimistöön. Ensiksi paikallinen, josta saamme kiittää kuntaliitoksia: 

Savon Sanomat: Vanhuksia siirrellään kymmenien kilometrien päähän omaisista 

Suomeksi sanottuna elämme maassa, jossa perheitä yhdistetään maksamalla halukkaiden tulijoiden lennot Somaliasta koko suvulle ja siihen päälle muutamalle partasuiselle ”kasvattilapsellekin”, mutta toisen värisiä perheitä hajotetaan siirtelemällä heitä pitkin uutta uljasta Kuopiota sekä varmasti muitakin liitoskuntia. Maaningalta Karttulaan on 78 kilometriä, mikä on pitkä matka omalla autollakin ajettavaksi. Autottomalle (esim. iäkkään puoliso) matka tarkoittaa julkisilla sitä, että jouluna pääsee katsomaan ja juhannukseksi ehkä seuraavalla bussilla takaisin. Missä perheiden yhtenäisyyden tärkeydestä nillittävät ovat silloin, kun heitä oikeasti tarvittaisiin?

Toinen uutinen liippaa läheltä eutanasiakeskustelua, eli: 

Lääkäri: "Eläville vihanneksille" morfiinia, ei pakkosyöttämistä 

Luettuani uutisen ajattelin, että Josef Mengele (anteeksi natsikortin käyttö, oli vain pakko) olisi kateellinen nähdessään tilanteen: vanhukset makuutetaan ensin vanhainkodeissa toimintakyvyttömiksi, minkä jälkeen heitä pakkosyötetään, etteivät he pääsisi kemuista kesken pois. Nykyään kun ihmisarvo tuntuu olevan päivän muotisana, onko tällainen nyt sitä kunnioittavaa toimintaa?

Ilmiön taustalla on pelkästään yksi asia, nimittäin ihmisen itsekkyys – tässä tapauksessa omaisten: ikääntynyttä sukulaista ei haluta päästää luonnonmukaisesti pois, vaan hänet pidetään hengissä vaikka väkisin. Kysymys: kuinka usein parantumattomasti sairaiden vanhusten omaiset käyvät katsomassa heitä vanhainkodissa? Joka päivä? Kerran viikossa? Joka toinen kuukausi? Silloin kun muilta kiireiltä ehtii? Ehkä jouluna, kun on pakko?

Jos vastaus on jossain muualla kuin heti ensimmäisenä, kannattaa ottaa järki käteen ja hiljentyä hetkiseksi miettimään. Vanhus kuitenkin viettää ajastaan laitoksessa 365 päivää vuodessa, ja mahdollisesti liikunta- ja toimintakyvyttömänä katselee suurimman osan ajasta rakennuksen valkoisiksi maalattuja seiniä. Onko elämä enää sen arvoista, jos ei voi tehdä mitään; mennä mihinkään; juurikaan jutella kenenkään kanssa; välttämättä edes seurata maailman tapahtumia – tai ennen kaikkea, jos parantumattomasti sairas ja toimintakyvytön itse haluaisi pois?

Läheisen menettäminen sattuu aina, tiedän tämän kokemuksesta. Kuolema on joka tapauksessa luonnollinen asia, joka meillä jokaisella on kerran edessä: haluamme hyvää läheisimmillemme ja mikäli terminaalivaiheeseen heikentynyt vanhus itse tahtoo pois, älköön kukaan pitkittäkö hänen kärsimystään oman itsekkyytensä takia. Paljon puhuttuihin ihmisoikeuksiin tulisi kuulua myös parantumattomasti sairaiden oikeus siirtyä ajasta ikuisuuteen arvokkaasti ja rauhallisesti niin halutessaan, ilman turhaa kivun ja kärsimyksen lääketieteellistä pitkittämistä.

Vakavan asian enemmän tai vähemmän vakavana loppukevennyksenä muistelisin, että takavuosien hip hop – bändi Raptori lauloi näin: 

Jos koira tappaa lapsen se lopetetaan,
mutta rattijuoppo joutuu vain vankilaan.
Onko tämä oikein, kysyn minä vaan?
Kai hiukan koiraakin puolustaa saa. 

Suomessa liikunta- ja toimintakyvyttömän koiran pitäminen väkisin hengissä johtaa rikossyytteeseen, mutta kärsivälle ja parantumattomasti sairaille vanhuksille tällainen on arkipäivää heidän omasta tahdostaan riippumatta. Kai parantumattomasti sairaitakin hiukan puolustaa saa.

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Sopiva sattumako?


Kirjoittelin torstaina 7.3.2012 autoilijoiden laiskasta takasumuvalon käytöstä, minkä korjaamalla uskoisin monen lumisateessa ajetun (ketju)kolarin jäävän tapahtumatta. Tekstin voi lukea kokonaisuudessaan täältä, mutta lyhyesti sanottuna spekuloin miksi todella harva autoilija kytkee takasumuvalon päälle ajokelien niin vaatiessa. Epäilin, että autoilijat eivät välttämättä tiedä tämän turvallisuusvarusteen olevan pakollinen kaikissa autoissa tai toisaalta, poliisin ja sakkojen pelko saa varomaan takasumuvalon kytkemistä. Jälkimmäinen olisi paradoksaalista siinä mielessä, että etusumareita kyllä osataan polttaa niiden hyödyttömyydestä huolimatta.

Nyt muutamaa päivää myöhemmin Poliisi ottaa kantaa asiaan Ylen välityksellä, mikä on erittäin hyvä asia! En tiedä onko kyseessä pelkkä puhdas sattuma vai onko uutisessa esiintyvä poliisipäällikkö saanut ajatuksen kannan ottamiseen täällä vierailtuaan. Toivon, että pienikin asioiden eteneminen parempaan suuntaan olisi edes osittain saanut motivaationsa jonkun vierailusta blogissani.

Alla vielä Ylen uutinen kokonaisuudessaan:

Liikenne 11.3.2013 klo 7:21 | päivitetty 11.3.2013 klo 7:21

Poliisi: Uuden auton ostajalle pitää opastaa valojen käyttöä

Automaattisesti syttyvät valot eivät riitä huonossa kelissä, mutta moni uuden auton omistaja ei osaa kytkeä valoja käsiohjaukselle.

Uusien autojen valoautomatiikka ei välttämättä tunnista päiväsaikaan pyryä tai rankkasadetta. Tämän vuoksi takavalot eivät aina pala höttökeleillä, kun näkyvyys on nollassa. Tämä vaarantaa liikenneturvallisuutta.

- Ongelma on havaittu tien päällä, vahvistaa Liikkuvan poliisin Porin yksikön päällikkö Simo Pukkila.

Taustalla on pari vuotta sitten voimaan tullut uuden valoautomatiikan hyväksyvä EU-direktiivi. 

- Uusissa autoissa on joissakin malleissa ajovaloautomatiikka, jolloin vain etuvalot palavat päiväaikaan ja kun on riittävän hämärää, valoja syttyy enemmän päälle sekä eteen että taakse.

- Automatiikka ei ole kuitenkaan riittävän kehittynyttä. Se ei tahdo toimia, jos vaikkapa päivällä on muuten valoisaa, mutta lumi pöllyää tai on rankka vesisade. Silloin takavalojen pitäisi olla päällä, mutta automatiikka ei ole vielä niin kehittynyt että se tunnistaisi tällaisen tilanteen. Ja uuden auton omistaja ei osaa välttämättä kääntää kytkimestä automatiikkaa pois päältä.

Simo Pukkila suosittaakin, että autokaupassa voitaisiin opettaa uuden auton ostajalle valoautomatiikan käyttö.

Neuvontaa ennen sakotusta

Poliisi ei ole lähtenyt pelkästään sakotuslinjalle, vaan painottaa enemmänkin valistamista asiassa.

- Ajoneuvo pysäytetään ja kuljettajaa neuvotaan valojen käytössä. Jos liikenneturvallisuus vaarantuu, voidaan toki antaa rike- tai päiväsakko, mutta se ei ole ensimmäinen toimenpide.

Pitäisikö valoautomatiikka sitten kytkeä Suomen oloissa kokonaan pois?

- No, on se ainakin vaikkapa pyrypäivinä suositeltavaa. Ja todennäköisesti näin moni tekeekin, sanoo Simo Pukkila. 

 


torstai 7. maaliskuuta 2013

Sumu- ja humuvalottelua


Tämän otsikon alle kätkeytyy näinkin yllättävä uutinen, josta allekirjoittanut voisi Kekkosta lainaten todeta: ”Saatanan tunarit!”. Vahinkoja sattuu eikä tarkoitus ei ole käynnistää ikuista ”sielläjasiellä ei vaan osata ajaa” -jauhamista, vaan kommentoida uutiskuvassakin näkyvää ilmiötä: kuvan kaikkien autojen takaosat ovat muurautuneet umpeen tien pinnasta pölisevän lumen takia, ja taksikuski on ainoa takasumuvaloa käyttävä.

Valitettavasti läheskään aina ei ole asia näinkään onnellisesti, sillä ammattiautoilijatkin käyttävät takasumaria valitettavan harvoin olosuhteiden sitä edellyttäessä. Oman noin 300 000 kilsaa käsittävän ajokokemukseni perusteella voisin arvioida viiden autoilijan sadasta käyttävän takasumuvaloa silloin, kun järkevän ihmisen äkkiseltään uskoisi sellaista käyttävän. Järkevällä ihmisellä siis tarkoitan sellaista, joka ei lumipyryssä halua 10–50 kertaa omaa autoa raskaampaa kaukoliikenteen bussia tai rekkaa itsensä tai takapenkillä istuvien lastensa niskaan huonon kelin sattuessa. Sormet eivät riitä laskemaan kertoja, kun olen lähes ajanut parikymmentä kilometriä tunnissa hitaammin ajavan näkymättömän autoilijan perään lumi- tai vesisateessa; nämäkin vaaratilanteet olisi kaikki voitu ehkäistä takasumuvalon oikeaoppisella käytöllä.

Tällainen sai allekirjoittaneen pohtimaan, että onko keskiverto autoilija tarkoituksella itsetuhoinen vaiko vain niin tyhmä, ettei ymmärrä yksinkertaisen henkivakuutuksen voivan olla noinkin edullinen – takasumarin päälle kytkeminen kun maksaa pari sekuntia kallista ja tuottavaa aikaa? Eivätkö autoilijat tiedä, että kyseinen varuste löytyy pakollisena kaikista autoista? Onko niin kutsuttu maalaisjärki kadonnut johonkin (retorinen kysymys)?

Ehkä syy löytyy tieliikennelaista, joka kuuluu näin (TL §36):

Sumuvaloja saa käyttää vain sumun taikka rankan vesi- tai lumisateen aikana. Niitä saa tällöin käyttää lähivalojen asemesta, jos seisontavalot ovat samanaikaisesti kytketyt.

Tämä käsittää vain etusumuvalot, joita kyllä osataan humuvalotella eli polttaa jatkuvasti aina auton ollessa käynnissä. Palaan tähän, mutta en löytänyt takasumuvalon käyttämisestä erikseen säädettyä lakia. Mielestäni kyseisen turvallisuusvarusteen käytöstä pitäisi lain sijaan määrätä ihmisen (toivon mukaan edes jotenkin jäljellä oleva) itsesuojeluvaisto ja järki: jos et näe itse eteesi pölisevän lumen takia, luuletko että mahdollisesti takanasi kovempaa ajava näkee eteensä sen paremmin?

Pieni muistutus etusumuvalojen käytöstä: ne on tarkoitettu huonoissa olosuhteissa tapahtuvaan hitaaseen eteenpäin ajamiseen! Valojen tyypillinen tehokas näyttämä eteenpäin on 20–25 metriä, jonka auto kulkee karvan alle sekunnissa maantienopeudella. Valoista ei siis suomeksi sanottuna ole mitään hyötyä normaalilla nopeudella ajettaessa. Vaikka kuljettaja näkisikin jotain sumareiden avulla, törmäys tapahtuisi samalla sekunnilla kuin ensimmäinen reaktio siihen.

Suomalainen on tunnetusti ylitseampuvan lainkuuliainen, eli estääkö poliisin pelko takasumuvalon käyttämisen? Mikäli näin on marjat, niin voin omasta kokemuksestani kertoa etten koskaan ole joutunut selittämään partiolle tämän turvallisuusvarusteen käyttöäni. Tämä siitäkin huolimatta, että kytken valon päälle jopa päivällä kesäkeleissä, jos taustapeilistä näen tielle sataneen veden pöllyävän kunnolla ilmaan. Toki jos taakse ilmestyy auto, kytken valon pois.

Humuvalotteluun palatakseni: useissa nykyaikaisissa autoissa, joissa etusumuvalot alkavat olla vakiovarusteena, on yksi erittäin viheliäinen ominaisuus: yhdistetty etu- ja takasumuvalojen kytkin. Itse kutsun sitä viaksi, koska kyseessä on sanalla sanoen paska systeemi. Etusumarit on kytkettävä päälle ennen takasumaria, ja kytkin on usein suunniteltu niin, että valojen sammuttamisen jälkeen sumari sammuu automaattisesti takaa etulyhtyjen jäädessä päälle. Tämä voisi selittää humuvalottelun: edestä sumuvalot jäävät päälle, eikä niiden merkkivalo ole pakollinen (toisin kuin takana).

Oma ehdotukseni asian korjaamiseksi on ehdottaa, että Poliisi ja Liikenneturva järjestäisivät asianmukaisen kampanjan autoilijoiden valistamiseksi. Ensinnäkin tämä eli liikennekäyttäytymisen ja – turvallisuuden parantaminen on verorahoitteisen Liikenneturvan tehtävä, jonka maksamiseen myös allekirjoittanut osallistuu. Poliisin osuus kampanjassa voisi olla tällainen: kertokaa, ettette sakota takasumarin asianmukaisesta käytöstä, ja päälle unohtuneesta valosta seuraa (tai ainakin pitäisi seurata) ensisijaisesti suullinen muistutus ja opastus, ilman maksukehotusta.

P.S. Vastaantulijoita häikäiseviä humuvalottelijoita voi kohdattaessa puolestani kohteliaasti muistuttaa pitkien valojen räpsäytyksellä.

lauantai 16. helmikuuta 2013

Miksi Suomi rankaisee kansalaisiaan ahkeruudesta?



Tällainen tuli mieleeni, kun sain puolisen vuotta valmistumiseni jälkeen postia Kelalta. Takaisin olivat vailla liikaa maksamiaan opintotukia, kun olin valmistunut nopeasti työelämään aloittamalla alani työt kaksi ja puoli vuotta ennen tutkintotodistukseen kirjattua päivämäärää. Ikiopiskelijankaan statusta en katso ansainneeni, sillä valmistuin 5½ vuodessa, mikä on noin vuoden alan koulutusohjelmien keskimääräistä valmistumisaikaa lyhyempi aika. Ensimmäinen tuntemukseni oli, että millainen sairas yhteiskunta rankaisee kansalaisiaan jaksamisesta ja ahkeruudesta?

Eikö tällainen ole ristiriidassa parhaillaan ajetun politiikan kanssa, että korkeakouluopiskelijat tulisi saada mukaan työelämään mahdollisimman äkkiä? Entä jos he aloittavatkin alansa työt osa-aikaisina ennen valmistumistaan, ja jaksavat paahtaa opintonsa loppuun opintojen päätoimisuutta varten vaaditussa tahdissa (vähintään 5 opintopistettä per tukikuukausi)? Jos opiskelun päätoimisuudelle on kerran asetettu ehdoksi riittävä määrä opintosuorituksia per tukikuukausi, mihin tulorajoja enää tarvitaan?

Oma ehdotukseni asian tilaan on sosiaalidemokraattinen, kateuteen perustuva yhteiskunta jossa yhdellä ei saa mennä yhtään paremmin kuin kellään muullakaan. En kiistä etteikö kaikkien yhtäläinen mahdollisuus korkeakouluopintoihin olisi maailman mittakaavassa edistyksellinen asia, mutta tulorajoilla rangaistaan ankarasti niitä, jotka jaksavat tehdä töitä vielä päätoimisen opiskelun lisäksi. Jos päätoimisen opiskelun ehtona on suorittaa vähintään viisi opintopistettä kuukaudessa, niin eikö kaikki sen ulkopuolelle jäävä ole silloin vapaa-aikaa? Jos joku haluaa tämän lisäksi tehdä vapaa-ajallaan tuottavaa työtä siksi, että voisi esimerkiksi pitää autoa ilman että valmistumispäivänä olisi 15000€ opintovelkaa, miksi se on rangaistuksen arvoista? Sosiaalidemokratia ei kasvata ahkeria ja menestyviä, vaan keskiluokkaisia ja helposti ohjattavia kansalaisia.

Mielestäni on aivan oikeutettua ja kohtuullista että opintotuen kaltaista sosiaalista tulonsiirtoa saadakseen on saavutettava jotain, ja tämä on jo kirjattuna nykyiseen opintotukilakiin. Tosin miksi sitä saadakseen ei saa tehdä mitään pätkääkään enempää, tai joutuu maksamaan tuet takaisin? Tällöinhän yhteiskunta asettaa rangaistuksen, jonka mukaan kansalainen ei saa olla liian ahkera takaisinmaksun muodossa tulevan sakon uhalla; tämä sotii omaa oikeudenmukaisuuden käsitystäni vastaan. Nykyisellään opintotuen velaton osuus ei riitä kattamaan asumisen, opiskelumateriaalin hankinnan, terveydenhoidon tai edes julkisilla liikennevälineillä tapahtuvan liikkumisen vaatimia kustannuksia. Vaihtoehtoina ovat siis joko täysi lainaosuus tai osa-aikatyö; kaikki eivät ehkä saata tahtoa itselleen kymppitonneissa laskettavaa velkaa viiden vuoden opiskelujakson ajalta.

Näillä sanoin esitän poliitikoille porkkanan, jossa on kaksi vaihtoehtoa, ja ensimmäinen on ns. Viron malli: luvatkaa opiskelijoille, että mikäli he valmistuvat korkeakoulusta viiden vuoden (maisterintutkinto) tavoiteajassa täydellä lainaosuudella, valtio maksaa opintolainan kokonaisuudessaan pois. Nykyisillä rajoilla tämä tarkoittaisi maksimissaan 5*9*300e = 13500e korotonta velkapääomaa, minkä verran allekirjoittanut ehti töissä käydessään maksaa tuloihin ja autonomistajana varsinkin liikkumiseen liittyvinä veroina takaisin jo hyvän aikaa ennen virallista valmistumistaan. Ja pitäkää lupauksenne myös.

Toinen vaihtoehto on, että poistakaa kaikki tulorajat ja asettakaa päätoimisen opiskelun ja opintotuen ainoaksi ehdoksi tietty määrä opintosuorituksia tukikuukautta kohden. Tällöin ette rankaisisi opiskelijoita ahkeruudesta ja menestymisestä, sillä opintojen ja työn yhteensovittaminen ei aina ole niin helppoa kuin käytännöstä vieraantuneet voisivat luulla: hatun nosto sille, joka niin jaksaa ja uskaltaa tehdä!

Loppusanat: Eilen saapuneen Kelan kirjeen mukaan siis yhteiskunta työnsi höyläämättömän kakkosnelosen monen ahkeruuteen ja oman työnsä hedelmistä nauttimiseen uskoneen opiskelijan perseeseen. Onneksi en varmasti ole ainoa, jota tilanne pistää vihaksi.

torstai 7. helmikuuta 2013

Juodaanko sitä viinaa?


Pienen tauon jälkeen Savonmies on linjoilla jälleen, monta opintopistettä ja montaa tosielämän kokemusta rikkaampana. Päätin pitää taukoa blogaamisesta, koska nykyään ajankohtaiset tapahtumat ja mielipiteet tuntuvat pomppivan laidalta toiseen kuin rusakko auton valoissa. Tämän vuoksi tuntui, että tapahtumien seuraaminen kulutti turhan paljon aikaa ja jaksamista, mikä oli luonnollisesti pois jostain muusta tärkeämmästä. Rusakkovertaus toimii tosin siinäkin mielessä, että tarpeeksi pitkän pomppimisen jälkeen metsäänhän sitä yleensä mennään.

En väitä että tapahtumien seuraaminen olisi tällä kohujournalismin aikakaudella sen helpompaa kuin taukoa aloitellessani, mutta riittävä kohuotsikoiden (tai sellaisiksi tekemällä tehtyjen) selaaminen on toivon mukaan turruttanut edes vähän suodattamaan pohdiskelua ja kannan ottamista ansaitsemattomat asiat pois, vähän kuten Firefoxin AdBlock-lisäosa toimii. Sitten itse asiaan.

Alkoholilainsäädäntö on ajankohtaisaiheena jo vanha klassikko, ollut sitä kieltolain päättymisestä lähtien eli viimeiset 70 vuotta. Lyhyenä briiffinä aiheeseeni esittäisin, että suomalaista alkoholipolitiikkaa on mielestäni vaivannut aina äidillinen holhoaminen, jossa valtion kuvitellaan voivan raitistaa kansaa panemalla ”herkut” lukkojen taakse eli keksimällä uusia kieltoja, rajoituksia ja vaikeutuksia alkoholin hankkimiseen ja nautintaan. Kun keskikalja tuli kauppoihin vuonna 1969, meni äidiltä koko 1970-luku julistaessa sen olevan kaiken pahan alku ja juuri; siitäkin huolimatta että näin väkevien kulutus laski, mitä voisi pitää edistysaskeleena. Nyt, 41 vuoden jälkeen, ”kepardia” ollaan viemässä takaisin Alkoon, monen myytin voimin.

Ensimmäinen myytti on sellainen, että suomalaiset joisivat jotenkin erityisen paljon alkoholia – erityisesti eurooppalaisittain. Tämähän ei pidä paikkaansa, koska WHO:n tilastojen mukaan Suomi jää vuosittaisessa alkoholin kulutuksessa toiseksi hyvin monelle Euroopan maalle – jopa EU:n vanhoille sivistyskansoille, joilta meidän tulisi virallisen doktriinin mukaan ottaa mallia enemmän tai vähemmän kaikessa: edelle menevät muun muassa sellaiset maat kuin Saksa, Ranska, Iso-Britannia ja Pohjoismaistakin Tanska. Kaikkiaan EU:n alueelta 13 maassa kitataan asukasta kohden vuosittain enemmän viinaa kuin täällä, joten myytti poikkeuksellisen suuresta alkoholin kulutuksesta ei voi mitenkään pitää paikkaansa. Kuitenkin edellä olevista EU-maista ainoastaan Irlanti ja Liettua ovat edes jotenkin (surullisen)kuuluisia juomatavoistaan, joskin suomalaiset pelaavat edelleen ylemmässä divisioonassa.

Ehkäpä ei se määrä, vaan laatu? Tästä saamme kollektiivisesti kiittää jo 70 vuotta jatkunutta holhous- ja rajoituspolitiikkaa, koska juuri sen ajan suomalaisille on opetettu mielestäni aivan totaalisen väärää tapaa käyttää alkoholia edes jotenkin järkevällä tavalla. Tämän holhouspolitiikan perua nimittäin on niin kutsuttu nurkan takana juominen, tiedättehän vanhat legendat halkopinojen väleihin piilotetuista pulloista ja siitä, miten häissä äijät ryyppäävät viinaa saunan nurkan takana. Alkoholin kaikesta käytöstä on luotu sellainen mielikuva, että järkevästikin toteutettuna se olisi tehtävä piilossa. Oma mielipiteeni on, että tämä on johtanut kaappijuoppouden vitsaukseen: läheisen ongelmakäyttöä ei yleensä havaita, ennen kuin on jo liian myöhäistä auttaa. Samoin avun omaehtoinen tai läheiselle hakeminen on hyvin häpeällistä.

Toinen omituisuus liittyy siihen, miksi kohtuullista käyttöä viikolla pidetään edelleen paheksuttavana. On jotenkin hyväksyttävämpää olla kotona apinapäissään koko viikonloppu kuin jakaa kulutuksensa tasaisesti siten, että kerta-annokset pysyvät kohtuullisina eikä rähinäviinaepisodeja synny.  Mielestäni tämäkin on vuosia jatkuneen holhous- ja rajoittamispolitiikan syytä, kun kansan mieliin on iskostettu miten vain viikonlopulla on luvallista ottaa edes vähäsen. Ja sittenhän kansa ottaa koko viikon edestä varastoon niinä parina luvallisena päivänä. Euroopassa alkoholin absoluuttinen kulutus on monessa maassa suurempaa kuin täällä, mutta ajallisesti se jakautuu järkevästi muuallekin kuin viikonloppuiltojen täyskänneihin.

Holhouskulttuurin luomista outouksista on lyhyt matka politiikkaan, jolla tällaisia on luotu. Vuoden alun uutistarjonta kertoo taas, miten vanhat tavat ovat tiukassa: alkoholin mukanaan tuomiin ongelmiin tarjotaan vanhoja lääkkeitä, eli kieltoja, rajoituksia ja hankaloittamisia. Jos nämä olisivat oikeasti tehokkaita keinoja, eikö suomalaisten pitäisi olla Euroopan järkevimpiä alkoholin kuluttajia 83 vuoden eli neljän sukupolven ylitse jatkuneen soveltamisen jälkeen?

Olen jo useiden vuosien ajan verrannut alkoholia leikkimielisesti bensiiniin siinä mielessä, että sellaista elämiseensä tarvitseva hankkii aineen joka tapauksessa – aivan sama mistä, ja maksoipa se mitä maksoi. Tämän vuoksi pidän alkoholin saatavuusrajoituksia tehottomana keinona, koska ongelmakäyttäjät hankkivat viinansa ja juovat itsensä hengiltä joka tapauksessa. Entä jos esimerkiksi pääkaupunkiseudun yksityisautoilua alettaisiin rajoittaa vaikeuttamalla polttonesteiden jakelua, vähenisikö se siitä mihinkään vai haettaisiinko petrooli kunnanrajan takaa? Ilman totalitaarista holhousta valtio ei voi käskeä ihmistä raitistumaan ja lopettamaan ongelmakäytön, vaan tahdon sekä luonteenlujuuden on lähdettävä yksilöstä itsestään.

Virkamiehistön yksi peruste keskikaljan siirtämiselle takaisin Alkoon on aina ollut sellainen, että se kasvattaisi ostokynnystä. Kyllä varmasti niin tekisikin, mutta kenen? Juopot hakisivat kaljansa varmasti ihan yhtä innokkaasti, toisaalta miksi ostaa Alkosta kaljaa kun kirkasta viinaa on viereisessä hyllyssä ja samat humalat saa vähemmällä kantamisella. Ostokynnyksen nostaminen siis pääasiallisesti kohdistuisi sellaisiin, joilla ei ole ongelmia alkoholin liikakäytön kanssa. On totta että tämä saattaisi hidastaa ongelmakäyttäjien määrän kasvua ajan kanssa, mutta uskoisin rajoitusilmapiirin edistämisen lakaisevan ongelmia yhä enemmän ratkaisemattomina maton alle.

Toinen ongelma on puhtaan käytännöllinen: mihin kaljat Alkoissa varastoitaisiin? Rakennettaisiinko Suomenniemen jokaiseen viinakauppaan ylimääräiset 30 neliötä varastotilaa, joihin tulisi lavoittain kolmen-neljän suosituimman merkin olutta? Epäilen, ettei näin tehtäisi: keskikaljan varastointiin kulutettu tila olisi tällöin poissa kalliimmilta ja hienommilta alkoholilajeilta. Tämä pienentäisi valikoimaa ja kohdistuisi ensisijaisesti jälleen niihin, joilla ongelmaa ei ole: amerikkalaisia rocktähtiä lukuun ottamatta ongelmakuluttajat eivät koskaan osta esimerkiksi satasen hintaista viskipulloa ylenmääräisen läträämisen takia, pään saa sekaisin ja tutinat loppumaan halvemmallakin.

Ongelmia on toki enemmänkin, mutta tehottoman politiikan lisäksi alkoholin saatavuusrajoituksia ihannoiva valtiovalta ampuu itseään jalkaan yhdestä syystä: EU ja tavaroiden vapaa liikkuvuus. Ravintola-anniskelun rajoittaminen siirtää kulutusta koteihin, ja kaupan myyntirajoitukset kiihdyttävät viinarallia. Luin Seuran jutun Tallinnan viinarallista, ja sen mukaan kohta hakureissulta saa myös S-kortin bonuspisteet kotimaahan: lobbaavatkohan S-ryhmä ja muut Tallinnan viinakauppiaat täkäläistä virkamieskuntaa kiristämään alkoholin saatavuutta? Jutun mukaan viinaa haetaan yksityisautoilla lahden takaa jopa Keski-Suomea myöten, ja Seinäjoelta lähtee 20 bussia viikossa – ei kai joku oikeasti luule, että sinne lähdetään pelkästään elämysmatkailun vuoksi tuolla tahdilla? Saatavuuden rajoittaminen lahden tällä puolella aiheuttaa verotulojen menetyksiä valtiolle, kun kansa hakee viinansa muualta: touhu on täysin laillista, ja onneksi EU:sta on kerrankin jotain iloa pohjoiselle kansalle.

Loppuun aion sanoa että änkyräkännikulttuurissa on omat ongelmansa, joita ei pidä väheksyä. Edellä kirjoitetun tarkoituksena oli tuoda esille keinoja, joissa mielestäni mennään (vieläkin) metsään ongelmien ratkaisuja etsittäessä. Siksi kannattaisin nelosoluen ja viinien siirtämistä kauppaan alituisen kieltämisen ja rajoittamisen vastapainoksi: muualla Euroopassa kaljaa ja viiniä saa kaupasta mihin vuorokauden aikaan tahansa, eikä kansa silti juo itseään hengiltä. Meillä on eurooppalaisena kansana tässä vielä paljon opittavaa, ja virkamiehistö etsii vain lyhyitä oikoteitä päästäkseen sanomaan, että on sitä edes jotain tehty.

torstai 22. maaliskuuta 2012

A story of an alcoholic

Most people tend to say that a tiger can never leap out of the stripes in its fur. That’s why I decided to give up my usual habits and exceptionally write something in English. This proverb also fits for the following fictional story: I chose the English language to express a silenced plague of the Finnish society.

Another proverb says that a typical Finnish man neither talks nor gives kisses to a woman. That’s true in the sense that Finns usually are quite shy and therefore not very talkative in most of the social situations. The other side is that they don’t know how to express their feelings, or at least are afraid of it due to their shyness. It’s easier not to talk, only hide and then fade away.

But then, where to hide? Unfortunately the answer is too often alcohol. We all know that it amplifies the emotions roughly tenfold when drunk enough and it creates an illusion that the situation can be handled that way. However, alcohol doesn’t solve the problems but delays them further and further, usually creating a bunch of more on the way to that unreachable point. People say that the path of alcoholism usually lasts for about ten years in maximum, before the final breakdown which usually is either giving it up permanently or death.

This fictional story looks behind the scenes of too many Finnish families silently struggling against the Devil inside of a bright glass bottle. This is a story of Mr. Smith – not John Smith, but Mark Smith.

Mark was born in the remote countryside into a poor family with many children. Being the youngest he always got overrun by older siblings and definitely was the last one to share any of the little luxury they could afford. As he moved out to his own he had practically nothing but a second-hand car and an approval letter to a vocational college in the city, hundreds of miles away from home. Having no possession with him as he moved to his own there was only one way: upwards. The studies proceeded well while the auxiliary work as a clerk of a petrol station kept him in cash. By the end of his studies Mark had made an awful lot of work: combining work with studies is never easy because doing it makes leisure a nonexistent luxury. The hard work had granted him with a position of local executive in commerce and besides he had found some time for the social life as well, in terms of a relationship.

Starting from simply nothing, Mark had reached everything any young guy dreams about in fifteen years after his graduation party. The position of an area unit manager in an international commercial company, happy marriage, a three-storey house in the suburbia, two children, a luxury saloon car on the driveway and so on. Everything was perfect, but was it bound to last forever?

Some people say that when you work hard, you party hard to uphold the balance. That’s true. Another truth is that alcohol is sometimes needed to ensure the best deals in the commerce due to which the business meetings were never short of beverages. If there were any surplus the organizer (manager) naturally had the allowance to take them with. And this is the point where the Devil sneaks on the stage and eventually, the harsh masquerade begins.

Although the Devil had sneaked in a long time ago it took half a dozen years before letting anyone know about its presence. During these no one could point out the slowly uprising problem of Director Smith, who worked as many as two men to keep the business running. The little time off was precious and a few drinks were often needed to relieve pressure. First there were few, then a few, them some and so on.

Everything kept looking perfect from the outsider’s point of view. In fact, everything kept looking fine from anyone’s point of view except Mark himself. The masquerade was playing with the mask hiding everything that lay behind the eyes of a popular businessman. However, there was a bad moon rising.

Although he enjoyed working and burning midnight oil when necessary, he felt that things were collapsing. A great position as an area unit manager brings a great responsibility, and losses bring the financial director to claim for assuring explanations. Mark never said a word about getting verbally beaten by the big boss to anyone but to liquor. Vodka didn’t judge him for failing at work and made him forget it – at least until the next morning.

At this point the vicious circle was closing, creating a sinister system that feeds itself. Business was going bad which resulted in tense atmosphere at work, which resulted in the manager drinking more and more, which resulted again in more problems and so on. Thanks to alcoholic’s phenomenal ability of veiling the problem, Mark’s family hadn’t got their first warning about the situation until now.

Few signs of first warning to the family had been floating around for a year or two although no response was echoed. The children could nothing but wonder why the head of the family suddenly quit transporting them to the hobbies and back by his luxury saloon car, but besides sometimes talked and behaved strangely. The real warning was sounded when one day Director Smith was found lying on the floor on his back, forming a shape of X.

In addition of bringing wealth, premises and everything good something still lacked: the welfare. Twenty-five years of hard working had burned Mark Smith out and he couldn’t spend an evening without having a few shots of vodka. At this time a few shots equalled at least half a bottle, usually the whole thing. Painkillers were needed in the morning to help getting every day started and the prize of a long day was to turn the cap of a bottle counter-clockwise and relax a bit.

Then came the day of the first breaking point. Mark was caught falsifying the accounts and thus making business look better as it really was. There are two possible reasons for this. First, it can be a mistake caused by filling those papers under influence. However, alcoholism causes people to lie everything better and this was more obvious after four out of ten years on the path. If the business ran badly and the director would have been the first to blame, Mr. Smith probably took the easy way of avoiding responsibility. Due to this scandal over forged book-keeping, Mark was forced to resign.
The illusion of everything being better wasn’t limited only in the book-keeping but it extended to the personal life as well. Month after month, more and more of the income were spent on vodka and that money was naturally off from other things the family needed. Here again the easy way was adopted: credit cards. It was really easy to keep up the façade of a wealthy family by accepting a credit card, drink it to the limit and then simply take another one. When the title was area unit manager no bank asked too many questions when granting a nice credit limit.

Some light was seen in the form of a new job which he adopted well, having tons of motivation and plenty of fresh new ideas. This was the chance of getting away from the old pattern, the crooked commercial world where own benefit was the only thing to strive into. Now there were no long working hours, no big boss watching every move, no talking behind the back. Everything was perfect, but the spooks in the attic were too much for one man to handle.

And the spooks were credit card debt and lost driver license during the crazy years. As more and more of income had been wasted for liquors and façade was still to be preserved, Mark had compensated the gap using credit cards. Now the debt was nearly unbearable for one man to handle, and besides Mark had lost his driver license due to DUI, caught during the morning commute. No one, not even his wife nor children, knew about these horrible secrets the drinking habit had caused. Inside his mind Mark must have thought everything was still the way he wanted things to be, and he kept business as usual.

Some people say that the old friends will never leave you alone, and during the past quarter of century vodka had become one in Mark’s life. The commercial business simply does not allow people to become too good friends with each other so vodka replaced this deprivation in his life. Even if the heat of commerce had become past drinking hadn’t: therefore instead of talking and admitting the wrong choices, he cured his anxiety again by grabbing the bottle.

The downward spiral had begun again and it tightened proportional to increasing alcohol consumption. The personal life was ruined after using the offspring as scapegoats of one’s own problems and being caught again from DUI. The breaking point was approaching.

And it was reached at the time Mark got fired from his new job due to being drunk at work, leaving assignments undone and falsifying the results better as they really were. At this point he had lost everything. The children had moved on their own a long time ago, his health was collapsing and all the fixed points giving him a reason to live had vanished. Ten years had passed after the time his family got the first warning of bad moon rising, and now there was only one thing to choose: either giving up alcohol or death.

Here again, as usual for an alcoholic, he chose the easy way. Not only he wanted everything look as he wanted it to look the responsibility simply was too heavy to bear. This was the point of no return so one day he waited for his wife to be absent, went to his luxury saloon on the driveway, put a hose from the exhaust pipe into the cabin and sat on the driver’s seat letting the engine run idle. We will never know what was his last thought before falling asleep for eternity, probably he thought that he had done everything he could for his children to achieve something prominent in their lives. So there passed away a good man who never wanted anything bad for his loved ones, but Devil inside a bright glass bottle would never had left left him another choice.

Just as Warner Bros would say: And that's all, Folks.!

As a post scriptum there's one thing the author wishes to add: even if entirely fictional, this story must represent the life of unfortunate many families who are living behind the scenes of alcoholism. The fact that alcoholism is a well-silenced plague even among the high class of society here in Finland is not fictional at all, it happens in thousands of families at the very same time of writing this short-story. The ironical part of the story is that alcohol helped Mark Smith to withstand the pressure exerted by commercial business and even helped him to proceed in his career; however, it was the thing that also eventually became the thing that took away his family, his work, his driving license and in the end, the reason to live.