Mieleeni jäi lähiaikoina parikin vanhustenhoidosta (tai sen riittämättömyydestä) kertovaa uutista, jotka saivat tarttumaan näppäimistöön. Ensiksi paikallinen, josta saamme kiittää kuntaliitoksia:
Savon Sanomat: Vanhuksia siirrellään kymmenien kilometrien päähän omaisista
Suomeksi sanottuna elämme maassa, jossa perheitä yhdistetään maksamalla halukkaiden tulijoiden lennot Somaliasta koko suvulle ja siihen päälle muutamalle partasuiselle ”kasvattilapsellekin”, mutta toisen värisiä perheitä hajotetaan siirtelemällä heitä pitkin uutta uljasta Kuopiota sekä varmasti muitakin liitoskuntia. Maaningalta Karttulaan on 78 kilometriä, mikä on pitkä matka omalla autollakin ajettavaksi. Autottomalle (esim. iäkkään puoliso) matka tarkoittaa julkisilla sitä, että jouluna pääsee katsomaan ja juhannukseksi ehkä seuraavalla bussilla takaisin. Missä perheiden yhtenäisyyden tärkeydestä nillittävät ovat silloin, kun heitä oikeasti tarvittaisiin?
Toinen uutinen liippaa läheltä eutanasiakeskustelua, eli:
Lääkäri: "Eläville vihanneksille" morfiinia, ei pakkosyöttämistä
Luettuani uutisen ajattelin, että Josef Mengele (anteeksi natsikortin käyttö, oli vain pakko) olisi kateellinen nähdessään tilanteen: vanhukset makuutetaan ensin vanhainkodeissa toimintakyvyttömiksi, minkä jälkeen heitä pakkosyötetään, etteivät he pääsisi kemuista kesken pois. Nykyään kun ihmisarvo tuntuu olevan päivän muotisana, onko tällainen nyt sitä kunnioittavaa toimintaa?
Ilmiön taustalla on pelkästään yksi asia, nimittäin ihmisen itsekkyys – tässä tapauksessa omaisten: ikääntynyttä sukulaista ei haluta päästää luonnonmukaisesti pois, vaan hänet pidetään hengissä vaikka väkisin. Kysymys: kuinka usein parantumattomasti sairaiden vanhusten omaiset käyvät katsomassa heitä vanhainkodissa? Joka päivä? Kerran viikossa? Joka toinen kuukausi? Silloin kun muilta kiireiltä ehtii? Ehkä jouluna, kun on pakko?
Jos vastaus on jossain muualla kuin heti ensimmäisenä, kannattaa ottaa järki käteen ja hiljentyä hetkiseksi miettimään. Vanhus kuitenkin viettää ajastaan laitoksessa 365 päivää vuodessa, ja mahdollisesti liikunta- ja toimintakyvyttömänä katselee suurimman osan ajasta rakennuksen valkoisiksi maalattuja seiniä. Onko elämä enää sen arvoista, jos ei voi tehdä mitään; mennä mihinkään; juurikaan jutella kenenkään kanssa; välttämättä edes seurata maailman tapahtumia – tai ennen kaikkea, jos parantumattomasti sairas ja toimintakyvytön itse haluaisi pois?
Läheisen menettäminen sattuu aina, tiedän tämän kokemuksesta. Kuolema on joka tapauksessa luonnollinen asia, joka meillä jokaisella on kerran edessä: haluamme hyvää läheisimmillemme ja mikäli terminaalivaiheeseen heikentynyt vanhus itse tahtoo pois, älköön kukaan pitkittäkö hänen kärsimystään oman itsekkyytensä takia. Paljon puhuttuihin ihmisoikeuksiin tulisi kuulua myös parantumattomasti sairaiden oikeus siirtyä ajasta ikuisuuteen arvokkaasti ja rauhallisesti niin halutessaan, ilman turhaa kivun ja kärsimyksen lääketieteellistä pitkittämistä.
Vakavan asian enemmän tai vähemmän vakavana loppukevennyksenä muistelisin, että takavuosien hip hop – bändi Raptori lauloi näin:
Jos koira tappaa lapsen se lopetetaan,
mutta rattijuoppo joutuu vain vankilaan.
Onko tämä oikein, kysyn minä vaan?
Kai hiukan koiraakin puolustaa saa.
Suomessa liikunta- ja toimintakyvyttömän koiran pitäminen väkisin hengissä johtaa rikossyytteeseen, mutta kärsivälle ja parantumattomasti sairaille vanhuksille tällainen on arkipäivää heidän omasta tahdostaan riippumatta. Kai parantumattomasti sairaitakin hiukan puolustaa saa.
Kiinnittäisin huomiota seuraaviin:
VastaaPoista1. Pelkkä kärsimyksen vähentäminen ei ole riittävä peruste eutanasialle. Voimakkaita kipulääkkeitä ja muita kivunvähentämiskeinoja on jo olemassa. Elämä tulisi elämänfilosofisesti nähdä kärsimyksenä, ts. kärsimys on vaihtelevassa määrin luonnollinen ja väistämätön osa elämää. Ne kansat ja sivilisaatiot, jotka eivät kestä kärsimystä tai ajatusta kärsimyksestä eivät enää kestä monta muutakaan asiaa.
2. Vaikeasti sairaita vanhuksia tapetaan jo epävirallisesti suomalaisissa sairaaloissa. Esim. pelkkä veden saannin vähentäminen niin, että se aiheuttaa dehydraation, riittää tappamaan vaikeasti sairaan vanhuksen. Toinen esim. on se, että annetaan sen verran rauhoittavia ja unilääkkeitä, että niiden yhteisvaikutus ei yksin riitä tappamaan vanhusta, mutta yhdessä vanhuksen heikkouden ja sairauden kanssa se tappaa hänet lyhyen ajan kuluessa, ts. vanhuksen terveydentila heittelehtii hiukan paremmasta huonoon, ja kun se heilahtaa huonoon + lääkitys = kuolema. Kolmas esim. on se, että vanhukselle annetaan vain ylläpitävää hoitoa, ei elvyttävää tai parantavaa hoitoa, jolloin vanhuksen terveydentilan kääntyessä huonompaan suuntaan hän kuolee. Muitakin keinoja on.
3. Byrokratioille ei pidä antaa enää yhtään lisää oikeuksia päättää kansalaisten elämästä ja kuolemasta tai toimeenpano-oikeuksia em. asioissa.