Usarista kadonnut teksti

Savonmies ei vieläkään palaa itse aktiiviseksi linjoille, mutta uudelleenjulkaisen täällä tänään US:n Puheenvuorossa täysin ilman minkäänlaisia perusteluja "asiattomaksi" tuomitun ja siten myös palvelusta poistetun tekstin. Alkuperäisen kirjoittajan sanasta sanaan lainattu kirjoitus on tähtirivien välissä.

***************

Raiskaukset ovat maahanmuuton hinta

24.3.2015 19:48 Karhunen 69 kommenttia

Viikonlopun A-Studiossa puheenaihe meni aivan harakoille. Maahanmuuttajilta kyseltiin muunmuassa, pitäisikö somaliyhteisön pyytää Tapanilan joukkoraiskausta anteeksi? Aivan typerää esittää koko kysymys, koska eihän kukaan yksilö ole vastuussa muiden teoista.

Asian ydinkysymys, jota a-studioidenkin tulisi käsitellä, on se, että kun maahanmuutto*  kasvattaa väistämättä rikollisuutta, kuinka paljon sen annetaan kasvaa? Puheet menevät aina väistelyksi tai kotouttamiseen, joka ei vaikuta suureen kuvaan mitenkään. "Lisätään maahanmuuttajien harrastusmahdollisuuksia!" Pah. Kotouttaminen on puuhastelua, joka toimii vain joidenkin yksilöiden osalta. Työpaikkojakaan ei työttömyydestä kärsivässä Suomessa voida kaikille maahanmuuttajille antaa. Massoihin toimivaa kotouttamista ei ole keksitty missään ja useissa Euroopan maissa tilanne on karannut lopullisesti käsistä. Meilläkään ei ole mitään toimivia konsteja.

Humanitaarinen maahanmuutto lisää rikollisuutta sitä enemmän mitä enemmän maahanmuuttajia maahan tulee. (Myös veronmaksajien rasite kasvaa, mutta sitä en käsittele tässä.) Se on aivan ymmärrettävää, sillä mitäpä voi odottaa kun kouluttautumattomat, helposti syrjäytyvät ja naisia alistavasta kulttuurista kotoisin olevat ihmiset tulevat vieraaseen maahan, jossa ei ole saatavilla töitä, mutta joka mahdollistaa joutilaan oleskelun heille ja heidän jälkipolvilleen. Joukkoraiskaukset ja jopa terrorismi tulevat lisääntymään jatkuvan maahanmuuton* myötä. Se on samanlainen selviö, kuin jos teiden nopeusrajoituksia alettaisiin nostamaan niin onnettumuudet lisääntyisivät.

Vaikkei autoteillä olisikaan nopeusrajoituksia, ajaisivat useimmat kuskit maltillista nopeutta. Osa kuitenkin kaahaisia ja siitä syntyvä tuho nähdään niin suurena, että rajoitukset ovat perusteltuja. Onko maahanmuutossa jokin nopeusrajoitus, jonka jälkeen maahanmuuton aiheuttamat  ongelmat kasvavat sietämättömiksi? Minusta tällä hetkellä "nopeusrajoitus" on maahanmuuton osalta selvästi liian korkealla ja se nousee jatkuvasti, kun uusia maahanmuuttajia maahan tulee. Luonnollinen kotoutuminen muuttuu jatkuvasti vaikeammaksi.

Voimme ottaa hyvinkin lisää ja lisää maahanmuuttajia (ts. kasvattaa nopeusrajoitusta), mutta samalla meidän täytyy hyväksyä se hinta, että raiskauksia, joukkoraiskauksia ja muuta rikollisuutta tulee yhä enemmän ja enemmän (+taloudelliset seikat). Tällä menolla Suomessakin tullaan näkemään terrori-iskuja.

Monikulttuurisuus voi olla kivaakin, mutta sitä ei saa ilman sen varjopuolta. Millaisen hinnan maahanmuutosta  sinä olet valmis maksamaan?

(*Tarkoitan maahanmuutolla tässä kirjoituksessa nimenomaan humanitaarista maahanmuuttoa mm. Afrikasta ja Lähi-idästä. Termin humanitaarinen voi halutessaan korvata sopivammalla, sillä tiedämmehän kuinka suuri osa tulijoista on oikeita pakolaisia.)

**************

Det andra (in)hemskt

Edellinen kirjoitukseni kertoi kansalaisaloitteista, joista ns. pakkoruotsin poistaminen on ylivoimaisesti eniten palstametrejä ansainneena kirjoittamisen arvoinen asia. Kansakunnan kirkkaimmat intellektuellit, kuten Paavo Lipponen, ovat aukaisseet sanaisen arkkunsa pakkoruotsin puolesta: Paavon mielestä maan muuttaminen yksikieliseksi olisi askel polttouunien ja keskitysleirien suuntaan, kannanotosta yllättyneet nostakoon kätensä.

Ajattelinpa siis kertoa, kuinka tärkeää ruotsin kieli on ollut minulle ja miten runsaasti olen tarvinnut sitä muiden kielten oppimisen tukena, ulkomaalaisten ystävien hankinnassa ja päästäkseni maisteriksi hyvin arvosanoin.

Ennen kuin kukaan alkaa joikua rasistia tai impivaaraa, lienee paras kertoa oma suhtautumiseni ruotsin kieleen: pidän siitä. Puhun mielelläni ruotsia ruotsalaisten kanssa, eikä ruotsinkielisten ohjelmien seuraaminen ilman tekstityksiä aiheuta vaikeuksia. Ruotsi on helpoin koskaan oppimani kieli, ja se on mielestäni kaunista kuultavaa riikkiläisittäin puhuttuna. Kaikesta hyvästä huolimatta kielellä on nykysysteemiä ajatellen mielestäni yksi ominaisuus, miksi kirjoitan tätä: kaikille yhteisenä oppiaineena virallisen kielen asemalla sen paikka on Ruotsissa.

Itäisen Suomen maaperällä olen oikeasti tarvinnut ruotsia yhden kerran, ja sekin keskustelu tapahtui – ironista kyllä – venäläisen kanssa. Juttu kun meni niin etten osaa venäjää eikä tyttö osannut kunnolla englantia, mutta hän kertoi olleensa useita vuosia Ruotsissa opiskelemassa ja töissä. Tämä on todellakin ainoa kerta, kun olen oikeasti törmännyt pelkästään ruotsin osaamisella murtuvaan kielimuuriin. Muuten kaikki tapaamani ruotsalaiset ovat halunneet ensisijaisesti kommunikoida yleensä hyvin osamaallaan englannin kielellä: useimmat ovat yllättyneet, mikäli itäsuomalainen haluaakin omasta tahdostaan puhua ruotsia heidän kanssaan.

Kaksikielisyys ja vieraiden kielten osaamisen tarve näkyy kotiseudullani ja naapurimaakunnassa erittäin selkeästi: Esimerkiksi Joensuun Sokoksella opastekyltit ovat ensin suomeksi, sitten englanniksi ja kolmantena venäjäksi. Täällä Kuopiossa ainakin Päivärannan Citymarket taasen vaihtaa ilmoituksensa kaksikielisyyteen suomi/venäjä aina itänaapurin lomasesongin aikaan ja aulassa on silloin aina pinkka venäjäksi painettuja mainoslehtisiä. Kuopiossa muutenkin pääsiäisen tienoilla ei suomen kieltä tahdo kaupungilla kuulla, mutta vieras kieli ei todellakaan ole det andra inhemskt. Englannin lisäksi suomalaisten olisi siis hyvä osata vielä ainakin jokin toinen siihen päälle.

Suhtaudun varauksella siihen, että ruotsin opiskelu helpottaa muiden kielten oppimista. Tämä on totisinta totta vain jos haluaa opiskella tanskaa tai norjaa; islantia opiskeleva kaverini sanoo ruotsin ja islannin olevan kuin yö ja päivä. Saksan kielen opiskelussa en näe ruotsin tarjoavan suurta hyötyä. Aloin itse opiskella saksaa ennen kuin ruotsia, minkä seurauksena jälkimmäisen sanakokeet olivat täynnä ckt:ta ja sch:ta – jos saksaa haluaa opiskella, paras tulos tulisi käyttämällä se ruotsin pakolliseen opiskelemiseen kuluva aika suoraan saksan opiskeluun. Miten voi olla mahdollista, että vain ja nimenomaan sekä pelkästään ruotsin oppiminen helpottaisi muiden kielten oppimista?

En ymmärrä, miten nykymuotoinen kaksikielisyys olisi minkäänlainen elinehto ”kansainvälisyydelle” (mitä ikinä sillä tässä yhteydessä tarkoitetaankaan). Esimerkiksi monikulttuurisena ja kansainvälisenä pidetyssä USA:ssa ainoa virallinen kieli on englanti, samoin kuin on myös monikulttuurisena ja kansainvälisenä pidetyssä Australiassa. Monia muitakin monikulttuurisina ja kansainvälisinä pidettyjä esimerkkejä löytyy loputon lista: Saksan ainoa virallinen kieli on saksa, Ranskan ranska, Britannian englanti ja näin päin pois. Miten Suomen ”kansainvälisyys” muka häviäisi, jos 6 % vähemmistön puhuman kielen sijasta loput saisivat opiskella tilalla vapaasti valitsemaansa kieltä? Olisiko vastaavasti esimerkiksi Liettua kansainvälisempi, jos siellä vastaavan kokoisen vähemmistön puhuma kieli eli puola säädettäisiin kaikille yhteiseksi (eli pakolliseksi) oppiaineeksi?

Mitä kielikysymyksen kanssa sitten pitäisi mielestäni tehdä? Vastaus on Kanada. Siellä toki on kaksi virallista kieltä, englanti ja ranska, mutta jälkimmäinen on sitä vain Quebecin ja New Brunswickin provinsseissa jälkimmäisen ollessa maan ainoa virallisesti kaksikielinen provinssi. Englantia puhuu äidinkielenään 52 % ja ranskaa 21 % kanadalaisista, loppujen äidinkielten koostuessa maahanmuuttajien omista äidinkielistä. Vain 16 % kansasta osaa molempia kieliä: edes viidenneksen osuus ei siis pakota loppuja lukemaan pakollista ranskaa koulussa! Voisin samalla veikata, että moni kanukki valitsee vapaaehtoisesti ranskan kielen opiskelun. Monikulttuurisessa ja kansainvälisessä Kanadassakin siis riittää vallan mainiosti, että osaa puhua edes jompaakumpaa virallista kieltä.

En vastusta ruotsin säilyttämistä maamme toisena virallisena kielenä, ruotsinkieliset kunnat saavat hoitaa asiat keskenänsä vaikka viittomakielellä. Sen sijaan pidän kohtuuttomana, että ruotsinkielisille tulisi taata kaikki palvelut heidän omalla kielellään kaikkialla maassa, myös alueilla joilla esimerkiksi venäjänkieliset ovat suurin ja tärkein vähemmistökieliryhmä. Suomalaisten tulee osata kolmas kieli äidinkielen ja englannin lisäksi, mutta se tulisi pystyä valitsemaan tilanteen ja tarjonnan mukaan.

Monikulttuurisia kansalaisaloitteita,

eli vapaalla tyylillä esitettyjä ajatuksia kansalaisaloitteista.

Aluksi olin hyvilläni lukiessani kansalaisaloitteiden mahdollisuuden avautumisesta. Kaipa kansalle vihdoinkin tarjottiin mahdollisuus huutaa edustuksellisen demokratian norsunluutorneihin, ja saada siten äänensä kuuluviin ylös asti.

Sittenpä en ole ollut. Kun nimittäin tajusin todellisuuden olevan tämä: jos kansalaisaloitteen mukainen lainmuutosehdotus kuuluu kulloiseenkin hallitusohjelmaan, se ajetaan läpi joka tapauksessa. Jos se taas ei kuulu siihen, koko prosessi on pelkkää verorahojen tuhlausta, koska se ei tule menemään läpi.

Suuri kysymys kuuluu: Mitä helvetin virkaa on kansalaisaloitteella, joka on automaattisesti hyödytön jos se ei sattumalta palvele poliittisen eliitin jo valmiiksi olemassa olevia intressejä?

Syitä tähän voisi olla moninaisia: Suomessahan on totuttu kansan olevan hyvää hallintoalamaista. Tämä johtuu siitä, että itsenäinen Suomi käynnistettiin tilanteessa, jossa poliitikot ja kansa olivat sodan jäljiltä kuopan pohjalla ja ainoa tie oli vain ylöspäin. Tällöin kansan ja poliitikkojen välillä vallitsi yhteinen luottamus, että siihen suuntaan mennään. Ja näin myös tapahtui.

Toinen syy hyvään hallintoalamaisuuteen voisi olla luterilainen kulttuuri, josta olen käynyt lukemattomia keskusteluja eri kulttuuripiireistä lähtöisin olevien ihmisten kanssa. Luterilaisuus kun pitää sisällään syyllisyyden, jossa tunnustus lankeaa vasta ihmisen kuoltua (toisin kuin esim. katolilaisuudessa). Ehkäpä luterilaisten moraali johtuukin syyllisyydestä, ettei jumalaa tai maallista esivaltaa tule kritisoida?

Suomessa on totuttu siihen, että tyytymättömyys poliittisiin päätöksiin ilmenee korkeintaan pari viikkoa jatkuvana purnaamisena Homman, Suomi24:n, Iltalehden tai Vauva-foorumin keskustelupalstoilla ja siinä se. On aivan sama kehittääkö valtio kaikkien autojen reaaliaikaista viranomaisseurantaa, velkarahojen kippaamista Välimereen tai käsiaseiden vaivihkaista kansalaisilta pois keräämistä – jos seuraamukset eivät tunnu, niin samahan se on päättää vaikka työntävänsä oman päänsä suihkuturbiiniin.

Paradoksaaliseksi asian tekee se, että täällä valtiovalta ihannoi verorahoitteista YLE:a myöten monikulttuuria: sekä (yleläisittäin että muuten) ”aidosti” monikulttuurisissa yhteiskunnissa, että ”aitoa monikulttuurisuutta” vievissä maissa kansalaisaloitteet ilmenevät usein paljon tuntuvammin kuin Suomessa, jossa älyttöminkin lakiehdotus ja pahinkin kansallisten ikonien päälle kuseminen saadaan ongelmitta läpi tai julkaistuksi ilman suurempia muttia.

Entä jos suomalaisetkin omaksuisivat eksoottiset virtaukset ja alkaisivat organisoidusti suorittaa kansalaisaloitteitaan aidosti monikultturisten yhteiskuntien tapaan? Olisiko tällainen sitä tervetullutta kulttuurin tuulettumista vaiko vain monikulttuurin ihanuutta uhkaamaton pieni lieveilmiö?

Ylistäisikö suvaitsevainen kansanosa uusien tuulien rantautumista ummehtuneeseen suomalaiskulttuuriin, jos suomalaiset reagoisivat esimerkiksi Mannerheimin mustana miehenä esittäneen Yleisradion toimintaan valtaamalla ja tuhoamalla sen ajoneuvot ja toimitilat? Näinhän kävi esimerkiksi Muhammed-pilakuvien julkaisun yhteydessä: eri puolilla maailmaa suoritetut monikulttuuriset kansalaisaloitteet kieltämättä tehosivat, sillä ne saivat koko EU:n puhumaan keitä historiallisia henkilöitä saa pilkata ja keitä ei.

Entä EU:n harjoittama pienten, mutta hyvin asioitansa hoitaneiden valtioiden, kyykyttäminen? Entä jos suomalaiset siirtyisivät keskustelupalstoilta monikulttuurin aikakauteen ilmaistessaan tyytymättömyyttään hallituksen EU-politiikkaan, ja uutiskuvaajat saisivat kuvata sinipohjaisten tähtilippujen palavan kaupunkien toreilla – olisiko sekin kulttuurin raikastumista? Lippujen häpäisy ja polttaminenhan ovat suosittuja tapoja ilmaista tyytymättömyyttään aidosti monikulttuurisissa yhteiskunnissa ja monikulttuurisuuden tuojamaissa, esimerkkejä löytyy runsaasti (USA,Tanska, Ranska, Ruotsi, Iso-Britannia). Jos näin oikeasti tapahtuisi kantasuomalaisten toimesta, pyrkisikö HS selittämään asialla olleen pelkän nuorison ja kaiken muutenkin parhain päin?

Monikultturisuuden mallimaassa USA:ssa viranomaiset eivät koskaan pystyisi keräämään kansalta aseita pois, koska todennäköisimpänä seuraamuksena aseiden omistajat ampuisivat niitä takavarikoimaan saapuvia viranomaisia. Maan perustuslain toinen lisäys aseiden omistusoikeudesta on kirjoitettu muun muassa vapaan valtion ylläpitämiseksi, toisin sanoen kansalaisilla on silloin mahdollisuus nousta aseelliseen kapinaan korruptoitunutta hallintoa vastaan. Totalitaristinen hallinto eli diktatuuri taas vaatii syntyäkseen tilanteen, jossa valtion väkivaltakoneisto (= poliisi ja armeija) on vahva ja kansalaiset heikkoja. Aseetonta kansaa on helppo hallita, koska se ei pysty järjestämään vallankumousta ja vaihtamaan poliitikkoja kesken vaalikauden (jos välissäkään).

Todellisuus kuitenkin on, että ainoa tapa saada mellakka aikaan Suomessa on yllättäen sulkea Alkot viikkoa ennen juhannusta. Ja hyvä näin, sillä toivoisin yhteiskunnan pysyvän vakaana ja rauhallisena. On hyvä kuitenkin muistaa, että suomalaisella kansanluonteella varustettu ihminen kestää todella pitkään linssiinsä kusemista ilman, että valittaa asiasta sen kummemmin. Tosin sitten kun säkistä tulee pohja vastaan, niin nauru loppuu lyhyeen.

Joku viisas on sanonut: poliitikkojen tulisi pelätä kansalaisiaan, eikä toisinpäin. Nykymuotoinen edustuksellinen demokratia pyrkii tosin toimimaan juuri ”toisinpäin”, kun eduskuntavaalien alla puhutaan kansalle mukavia ja vaalien jälkeen tehdään seuraavat neljä vuotta mitä satutaan lystäämään. Koko kansakuntaa koskevat päätökset pyritään tuomaan julki ilmoitusluontoisina asioina, koska kansan pahin mahdollinen reaktio on reaalisesti se parin viikon purnaus keskustelupalstoilla. Tai niin ainakin uskotaan olevan. Kaikki on hyvin aina neljän vuoden pätkissä kerrallaan.

Loppuun yleispätevä ohje nykyiseen politiikkaan tyytymättömille: Paras keino vaihtaa politiikan suuntaa on vaihtaa poliitikot. Tämä olisi hyvä muistaa kävellessään seuraavan kerran äänestyskoppiin: ääni samojen puolueiden samoille ihmisille on samalla ääni sille, ettei mikään muutu.

Pakkokeinoista ja väkivallasta

Olen aina silloin tällöin miettinyt, voiko maailmassa olla ihmisiä jotka eivät erota pakkokeinojen käyttämistä väkivallasta. Siis sellaisia ihmisiä, joiden mielestä suutuksissaan huutavan lapsen retuuttaminen käsipuolesta ulos kaupasta on vastaavanlainen ja yhtä tuomittava ”väkivallan teko”, kuin että baari-illan yhteydessä alkaneen riitelyn päätteeksi yksi osapuoli hakkaa toiselta aivot näkyviin käsipainoa tai muuta astaloa käyttäen. Valitettavasti esim. Alppilan tapauksesta opettajalle seuranneet, mutta onneksi myöhemmin perutut, potkut vahvistivat käsitystäni siitä että on: tämän vuoksi ajattelin vääntää rautalangasta, mikä on väkivallan ja pakkokeinon eroavaisuus.

Luonnontieteiden opettajalle tyypilliseen tapaan on paras aloittaa määritelmistä. Väkivaltaisen toiminnan tarkoitus on aiheuttaa vastaan ottavalle osapuolelle fyysistä kipua, joka pahimmillaan johtaa pysyvään vammautumiseen tai kuolemaan. Pakkokeinon käyttäminen taas tarkoittaa joko henkilön itsensä tai sivullisten turvallisuutta uhkaavan tilanteen keskeyttämistä keskeyttämällä uhkaa aiheuttavan henkilön toiminta, tarvittaessa voimakeinoin: asian ydin on siis että voimakeinot tarkoittavat sitä, ettei henkilölle aiheuteta enempää fyysistä kipua (eikä fyysisen vamman riskiä) sen enempää kuin tarvis tilanteen keskeyttämiseksi on. Pakkokeinojen käyttö edellyttää sitä, että ne suoritetaan viimeisenä toimenpiteenä tilanteen rauhoittamiseksi; väkivaltaisissa teoissa tämä ei ole edellytys eikä mikään. Väkivalta ja pakkokeinot eroavat siis jo määritelmänsä mukaan todella paljon toisistaan.

Usein pakkokeinojen käyttöoikeus yhdistetään auktoriteettiin: poliisilla, vartijoilla ja koulutetuilla järjestyksenvalvojilla on lain säätämä oikeus käyttää tarvittaessa pakkokeinoja, koska he ovat saaneet siihen koulutuksen. Tämä siis tarkoittaa, että heille on opetettu pakkokeinojen käyttö siten, ettei niistä aiheudu kohteelle fyysistä kärsimystä enempää kuin välttämätön tarve on. Kuulin Alppilan tapauksen jälkeisissä keskusteluissa kommentteja, että kouluissa tulisi olla vartijat tällaisten tilanteiden varalle: miksei opettajia voisi muun muassa ehdotukseni mukaisesti kouluttaa oikeaoppisten pakkokeinojen käyttämiseen? Ammattinimike lienee aivan sama, ainakin allekirjoittaneelle: ratkaiseva tekijä on järjestyksenvalvojakoulutus – olipa ammatti sitten poliisi, vartija, opettaja tai vaikka sitten kukkakauppias.

Vaikka kävinkin armeijan jo vuosia sitten, muistan siellä yhden opetuksen olleen jotakuinkin näin: jos taistelutoveri menee paniikkiin kovassa tilanteessa niin lyökää sitä vaikka sitten turpaan, kunhan tilanne saadaan pysähtymään. Väite sisältää viitteen väkivaltaan ja taistelutoverit ovat yleensä auktoriteeteiltaan samanarvoisia: hätääntynyt yksilö voi tosin tosipaikan tullen tapattaa sekunnissa koko pataljoonan.

Ajattelin esitellä väkivallan ja pakkokeinojen käyttämistä skenaarioin eli esimerkein, toivottavasti se tepsii pahimpaankin hahmotushäiriöiseen ja hänen vääristyneen maailmankuvaansa:

Skenaario 1: Anniskeluravintolan asiakas (huomaa tarkoituksellinen sukupuolineutraalius, naisetkin kyllä osaavat tämän) on ottanut vähän liikaa, ja sen tuloksena meluaa sekä ahdistelee muita asiakkaita. Järjestyksenvalvoja eli täkäläisittäin poke puuttuu asiaan.

Pakkokeinojen käyttöön valmiina olevan poken, mihin siis hänet on koulutettu, toimintamalli kulkee näin: ensin puhutetaan häiritsijää ja käsketään häntä poistumaan paikalta, mahdollisesti näin tehdään kuuluvalla äänellä ja selkeän käskevin äänenpainoin. Kuuluva ääni ei satuta ketään fyysisesti, mutta jos se ei tehoa, otetaan kiinni käsivarresta. Jos asiakas (huomaa edelleen sukupuolineutralismi) jatkaa touhuaan hyökkäämällä pokea vastaan, hänet saadaan helposti esimerkiksi käsiotteeseen, raudoitettua ja saateltua pois rauhallisesti käyttäytyviä asiakkaita häiritsemästä.

Väkivaltainen keino taasen olisi mennä suoraan väliin, lyödä asiakkaalta nenärusto niskan puolelle ja kantaa tajuton säkki pois muiden silmistä. Ero lienee enemmän kuin selvä.

Skenaario 2: Poliisi piirittää taloa, johon on linnoittautunut haulikolla ja mahdollisesti kiväärillä aseistautunut henkilö (huomaa jälleen sukupuolineutralismi, vaikka miehet näin yleensä tekevätkin niin ei voi yleistää). Poliisi on toimintaohjeidensa mukaisesti tehnyt mm. ääni- ja valomerkein selväksi että talo on piiritetty, eikä sieltä pääse pakoon jäämättä kiinni.

Pakkokeinojen mukaan poliisi piirittää taloa, kunnes epäilty (tai ehkä jo tässä vaiheessa voisi sanoa rikollinen henkilö) on antautunut. Jos henkilö tulee aseen kanssa ulos eikä osoita antautumisen merkkejä, poliisi ampuu häntä jalkaan tai käsivarteen.

Väkivaltainen keino olisi ampua epäiltyä heti päähän heti kun sellainen vaan näkyy talon ikkunasta. Toinen väkivaltainen keino olisi ampua kranaatti tai polttotaisteluase saman tien talon sisään, mikä tarkoittaisi tarpeetonta kivun tai fyysisen vamman aiheuttamista kohteelle.

Välikommenttina sellainen, että pakkokeinojen ja väkivallan ero sopii ihmisen käyttäytymiseen ihan minkä tahansa elollisen olennon, joka voi tuntea fyysistä kipua, kanssa.

Skenaario 3: Koira ei suostu sen kynsien leikkaamisen, vaan puolustautuu alkamalla purra operaatiota aikonutta.

Pakkokeinojen käyttö tarkoittaisi ensi sijassa koiran verbaalista rauhoittelua, että sille ei ole tapahtumassa mitään sen henkeä tai toimintakykyä (huomaa ero ihmismaailmasta tuttuun ”terveyteen” nähden) uhkaavaa toimintaa. Seuraava askel olisi sitoa koiran kuono puremisen estämiksi; mikäli tämä epäonnistuisi, viimeinen vaihtoehto olisi nukutuslääkkeen antaminen.

Väkivaltaisista keinoista ensimmäinen olisi ottaa hyllyltä MagLite, pesäpallomaila tai muu sopiva astalo, tintata sillä piskiltä taju kankaalle ja leikata kynnet. Siinä se.

Toivottavasti tämä auttaisi myös käsitehäirioisiä ymmärtämään, mikä ero on väkivallan tai pakkokeinojen käyttämisen välillä – nimittäin ensisijaisesti keinojen motiivi.

Ehdotus uusien Alppila-skandaalien välttämiseksi tulevaisuudessa

Alppilan koulussa tapahtunut välikohtaus ja siitä opettaja A. Korhoselle seuranneet potkut ovat valitettava farssi siitä, mihin yhteiskunta luisuu teoreettisten humanistien päästessä päättämään asioista, joihin heillä ei yleensä ole minkäänlaista kosketuspintaa tosielämän kanssa. Esimerkiksi Ykä on kirjoittanut hyvän analyysin tästä, suosittelen.

Mitä asialle pitäisi tehdä, jottei meno kouluissa muutu täysin pelleilyksi ellei se sitä jo ole? Pitäisikö kouluihin palkata järjestyksenvalvojia? Millä rahalla?

Oma ehdotukseni asiantilan korjaamiseksi kohtuullisilla kustannuksilla on lyhykäisyydessään seuraava:

1.      Järjestyksenvalvojakurssi osaksi ammatillista opettajankoulutusta. Tämän kurssin käyneitä henkilöitä löytyy runsaasti muistakin ammateista, joissa kurssi on käyty niin sanotusti pahan päivän varalle.

2.      Opettajille mahdollisuus käydä vapaaehtoisesti järjestyksenvalvojakurssi, mahdollisesti työnantajan kustantamana.

3.      Järjestyksenvalvojakurssin suorittaneille opettajille laajennetut oikeudet käyttää pahassa tilanteessa pakkokeinoja kurssilla opetettavia toimenpiteitä käyttäen.

Ensisijaisesti toivoisin, että perusopetuslakia alettaisiin noudattaa. Tästä opettaja Korhonen mainitsi 45 minuuttia – ohjelman haastattelussaan: laissa on oikeutettu voimakeinojen käyttö viimeisenä vaihtoehtona, mutta silti oppilaille kerrotaan heidän olevan koskemattomia ja oikeutettuja hyppimään opetushenkilökunnan nenille miten huvittaa.

Voimia eloon opettaja Korhoselle, uskon että uusi työpaikka löytyy nopeasti koulusta, jossa esimiehistö ei ole menettänyt talonpoikaisjärkeään. Yleisesti ottaen poliisitutkinnan ja potkujen käyttö fyysisiä vammoja aiheuttamattoman välikohtauksen ensisijaisina selvittelykeinona ja seuraamuksena kertoo heikentyneestä tilanteiden hahmotuskyvystä (tai -halusta), josta uskoakseni voi parantua.

Arvokasta vanhenemista

Mieleeni jäi lähiaikoina parikin vanhustenhoidosta (tai sen riittämättömyydestä) kertovaa uutista, jotka saivat tarttumaan näppäimistöön. Ensiksi paikallinen, josta saamme kiittää kuntaliitoksia: 

Savon Sanomat: Vanhuksia siirrellään kymmenien kilometrien päähän omaisista 

Suomeksi sanottuna elämme maassa, jossa perheitä yhdistetään maksamalla halukkaiden tulijoiden lennot Somaliasta koko suvulle ja siihen päälle muutamalle partasuiselle ”kasvattilapsellekin”, mutta toisen värisiä perheitä hajotetaan siirtelemällä heitä pitkin uutta uljasta Kuopiota sekä varmasti muitakin liitoskuntia. Maaningalta Karttulaan on 78 kilometriä, mikä on pitkä matka omalla autollakin ajettavaksi. Autottomalle (esim. iäkkään puoliso) matka tarkoittaa julkisilla sitä, että jouluna pääsee katsomaan ja juhannukseksi ehkä seuraavalla bussilla takaisin. Missä perheiden yhtenäisyyden tärkeydestä nillittävät ovat silloin, kun heitä oikeasti tarvittaisiin?

Toinen uutinen liippaa läheltä eutanasiakeskustelua, eli: 

Lääkäri: "Eläville vihanneksille" morfiinia, ei pakkosyöttämistä 

Luettuani uutisen ajattelin, että Josef Mengele (anteeksi natsikortin käyttö, oli vain pakko) olisi kateellinen nähdessään tilanteen: vanhukset makuutetaan ensin vanhainkodeissa toimintakyvyttömiksi, minkä jälkeen heitä pakkosyötetään, etteivät he pääsisi kemuista kesken pois. Nykyään kun ihmisarvo tuntuu olevan päivän muotisana, onko tällainen nyt sitä kunnioittavaa toimintaa?

Ilmiön taustalla on pelkästään yksi asia, nimittäin ihmisen itsekkyys – tässä tapauksessa omaisten: ikääntynyttä sukulaista ei haluta päästää luonnonmukaisesti pois, vaan hänet pidetään hengissä vaikka väkisin. Kysymys: kuinka usein parantumattomasti sairaiden vanhusten omaiset käyvät katsomassa heitä vanhainkodissa? Joka päivä? Kerran viikossa? Joka toinen kuukausi? Silloin kun muilta kiireiltä ehtii? Ehkä jouluna, kun on pakko?

Jos vastaus on jossain muualla kuin heti ensimmäisenä, kannattaa ottaa järki käteen ja hiljentyä hetkiseksi miettimään. Vanhus kuitenkin viettää ajastaan laitoksessa 365 päivää vuodessa, ja mahdollisesti liikunta- ja toimintakyvyttömänä katselee suurimman osan ajasta rakennuksen valkoisiksi maalattuja seiniä. Onko elämä enää sen arvoista, jos ei voi tehdä mitään; mennä mihinkään; juurikaan jutella kenenkään kanssa; välttämättä edes seurata maailman tapahtumia – tai ennen kaikkea, jos parantumattomasti sairas ja toimintakyvytön itse haluaisi pois?

Läheisen menettäminen sattuu aina, tiedän tämän kokemuksesta. Kuolema on joka tapauksessa luonnollinen asia, joka meillä jokaisella on kerran edessä: haluamme hyvää läheisimmillemme ja mikäli terminaalivaiheeseen heikentynyt vanhus itse tahtoo pois, älköön kukaan pitkittäkö hänen kärsimystään oman itsekkyytensä takia. Paljon puhuttuihin ihmisoikeuksiin tulisi kuulua myös parantumattomasti sairaiden oikeus siirtyä ajasta ikuisuuteen arvokkaasti ja rauhallisesti niin halutessaan, ilman turhaa kivun ja kärsimyksen lääketieteellistä pitkittämistä.

Vakavan asian enemmän tai vähemmän vakavana loppukevennyksenä muistelisin, että takavuosien hip hop – bändi Raptori lauloi näin: 

Jos koira tappaa lapsen se lopetetaan,
mutta rattijuoppo joutuu vain vankilaan.
Onko tämä oikein, kysyn minä vaan?
Kai hiukan koiraakin puolustaa saa. 

Suomessa liikunta- ja toimintakyvyttömän koiran pitäminen väkisin hengissä johtaa rikossyytteeseen, mutta kärsivälle ja parantumattomasti sairaille vanhuksille tällainen on arkipäivää heidän omasta tahdostaan riippumatta. Kai parantumattomasti sairaitakin hiukan puolustaa saa.

Sopiva sattumako?

Kirjoittelin torstaina 7.3.2012 autoilijoiden laiskasta takasumuvalon käytöstä, minkä korjaamalla uskoisin monen lumisateessa ajetun (ketju)kolarin jäävän tapahtumatta. Tekstin voi lukea kokonaisuudessaan täältä, mutta lyhyesti sanottuna spekuloin miksi todella harva autoilija kytkee takasumuvalon päälle ajokelien niin vaatiessa. Epäilin, että autoilijat eivät välttämättä tiedä tämän turvallisuusvarusteen olevan pakollinen kaikissa autoissa tai toisaalta, poliisin ja sakkojen pelko saa varomaan takasumuvalon kytkemistä. Jälkimmäinen olisi paradoksaalista siinä mielessä, että etusumareita kyllä osataan polttaa niiden hyödyttömyydestä huolimatta.

Nyt muutamaa päivää myöhemmin Poliisi ottaa kantaa asiaan Ylen välityksellä, mikä on erittäin hyvä asia! En tiedä onko kyseessä pelkkä puhdas sattuma vai onko uutisessa esiintyvä poliisipäällikkö saanut ajatuksen kannan ottamiseen täällä vierailtuaan. Toivon, että pienikin asioiden eteneminen parempaan suuntaan olisi edes osittain saanut motivaationsa jonkun vierailusta blogissani.

Alla vielä Ylen uutinen kokonaisuudessaan:

Liikenne 11.3.2013 klo 7:21 | päivitetty 11.3.2013 klo 7:21

Poliisi: Uuden auton ostajalle pitää opastaa valojen käyttöä

Automaattisesti syttyvät valot eivät riitä huonossa kelissä, mutta moni uuden auton omistaja ei osaa kytkeä valoja käsiohjaukselle.

Uusien autojen valoautomatiikka ei välttämättä tunnista päiväsaikaan pyryä tai rankkasadetta. Tämän vuoksi takavalot eivät aina pala höttökeleillä, kun näkyvyys on nollassa. Tämä vaarantaa liikenneturvallisuutta.

- Ongelma on havaittu tien päällä, vahvistaa Liikkuvan poliisin Porin yksikön päällikkö Simo Pukkila.

Taustalla on pari vuotta sitten voimaan tullut uuden valoautomatiikan hyväksyvä EU-direktiivi. 

- Uusissa autoissa on joissakin malleissa ajovaloautomatiikka, jolloin vain etuvalot palavat päiväaikaan ja kun on riittävän hämärää, valoja syttyy enemmän päälle sekä eteen että taakse.

- Automatiikka ei ole kuitenkaan riittävän kehittynyttä. Se ei tahdo toimia, jos vaikkapa päivällä on muuten valoisaa, mutta lumi pöllyää tai on rankka vesisade. Silloin takavalojen pitäisi olla päällä, mutta automatiikka ei ole vielä niin kehittynyt että se tunnistaisi tällaisen tilanteen. Ja uuden auton omistaja ei osaa välttämättä kääntää kytkimestä automatiikkaa pois päältä.

Simo Pukkila suosittaakin, että autokaupassa voitaisiin opettaa uuden auton ostajalle valoautomatiikan käyttö.

Neuvontaa ennen sakotusta

Poliisi ei ole lähtenyt pelkästään sakotuslinjalle, vaan painottaa enemmänkin valistamista asiassa.

- Ajoneuvo pysäytetään ja kuljettajaa neuvotaan valojen käytössä. Jos liikenneturvallisuus vaarantuu, voidaan toki antaa rike- tai päiväsakko, mutta se ei ole ensimmäinen toimenpide.

Pitäisikö valoautomatiikka sitten kytkeä Suomen oloissa kokonaan pois?

- No, on se ainakin vaikkapa pyrypäivinä suositeltavaa. Ja todennäköisesti näin moni tekeekin, sanoo Simo Pukkila.