torstai, 3. joulukuuta 2009

Kukkahattuilua

Niin kutsutut kukkahattutädit tai nykyisen, tasa-arvoisemman kirjoitusasunsa mukaan kukkahatut on mainittu usealla foorumilla halki Internetin suomenkielisten sivujen. Yleissivistykseni pohjalta päättelen nimityksen tulevan takavuosina nähdyistä vanhoista ämmistä, jotka kukkahatut päässä kälkättivät kaupungilla toistensa kanssa kovaan ääneen, haukkuen ”nykymaailman menoa” ja kaikenlaisia pahoiksi luokittelemiaan asioita. Silti en ole missään törmännyt yksikäsitteiseen määritelmään tällaisesta nykyajan kukkahatusta, joten lienee paikallaan kertoa oma käsitykseni nimityksestä – tätä saa täydentää kommenttilaatikon välityksellä, mikäli tarvetta ilmenee.


Oma käsitykseni nykyajan kukkahatusta on ihminen, joka puolustaa kaikkea hyvää ja vastustaa kaikkea pahaa, usein kovaan ääneen: mikä hänen mielestään on ”paha”, tulee sen olla sitä myös kaikkien muidenkin mielestä. Kukkahattu uskoo, että pahat asiat katoavat maailmasta, kunhan vain viranomainen kieltää ne; samoin hän ajaa (edelleen mielestään) pahoja asioita tekeville ihmisille yhä kiristyvää viranomaiskontrollia: lieneekö alkuperäisten kukkahattutätien elämä stalinistisen Neuvostoliiton ilmapiirissä tässä taustalla, jää arvailun varaan. Näin hän pyrkii edistämään toimia holhousyhteiskunnan voimistamiseksi. Usein kukkahattuajatukset ovat tarkoitukseltaan hyviä, mutta tarkempi tarkastelu osoittaa niiden enimmäkseen vain haittaavan kansalaisten elämää marginaalisen hyödyn vuoksi. Pahimmat kukkahattumaiset väläytykset ovat sellaisia, että hyvästä tarkoituksestaan huolimatta ne eivät vain yksinkertaisesti toimi käytännössä, vaan pahentavat jo muutenkin ikävää tilannetta entisestään.


Tällaisen käsitykseni pohjalta sain idean kertoa tositarinan mielestäni erinomaisesta esimerkistä, miten alkuun niin jalolta kuulostanut ajatus toimii käytännössä vain näennäisesti ja kokonaisuutta ajatellen pahentaa tilannetta. Tämä olkoon esimerkkinäni todellisuuden kukkahattuilulle asettamasta rajoitteesta: kuten B.Dickinson kerran lauloi, The road to Hell is full of good intention.


Aivan aluksi on sanottava, etten missään nimessä kannata alkoholinkäytön aloittamista ”liian aikaisin” eli varhaisnuoruudessa: tunnen henkilöitä, joille nuorena aloitettu ja ajoittain runsaskin juominen on aiheuttanut aivan tarpeettomasti mutkia elämän tiehen. Kuitenkin yhteiskunnallisella tasolla alaikäisten juominen on suurin piirtein yhtä lailla estettävissä oleva ilmiö kuin syksyiset yöpakkaset, mistä johtuen on ennemmin keskityttävä haitallisen ilmiön aiheuttamien tuhojen minimoimiseen. Yöpakkasvertaukseen palatakseni, talvirenkaat kannattaa vaihtaa mieluummin liian aikaisiin kuin liian myöhään, eikä venettä kannata jättää matalaan rantaveteen syksyllä.


Esimerkkini hyvästä kukkahattupolitiikasta tulee Iisalmen kaupungista, jossa asuin lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni ajan. Vierailen kylässä nykyään noin viikoittain, joten ehkä olen vielä jotenkin perillä tämän 21 000 asukkaan kaupungin toiminnasta: paljon siellä on muuttunut, mutta jotain on takuuvarmasti entisellään.


Varhaisnuoruuteni aikana kaupungin nuorisotalolla järjestettiin viikonloppuisin diskoiltoja, jonne nuoret saivat kokoontua viettämään aikaa yhdessä. Noina aikoina ”Nuokkari” oli erittäin suosittu paikka juuri tämän takia, ja nuorten alkoholinkäytöstä toteamani seikan vuoksi paikalla oli useasti myös päihtyneitä alaikäisiä. Saattoipa joku todetakin, että ”kaikkihan siellä jurrissa on, ja kivaa oli” tai vastaavaa, mutta mitä asialle päätettiin tehdä (ja millä seurauksin)?


Nuorisotalon sisätiloihin ei saanut viedä alkoholia, ja järjestyksenvalvojat tarkastivat kantamukset ovella. Mikäli alkoholia oli mukana, piti siitä hankkiutua eroon ennen sisäänpääsyä. Ovella ei kuitenkaan järjestetty puhalluskokeita tai vastaavia, joten hieman päihtyneenäkin pääsi taloon sisälle – silminnähden liian päihtyneet ohjattiin paikalla päivystäneen NP:n (Nuorten Palvelu) tiloihin lepäämään ja selvittämään päätään. Tämä NP koostui sekä kaupungin nuorisotyöntekijöistä että vapaaehtoisista vanhemmista, jotka huolehtivat liian kovaa juhlineista ja joille sai mennä puhumaan asioistaan, mikäli tarvetta sellaiseen katsoi olevan.


Käytäntöhän toimi tuolloin siten, että ulkopuolisesta touhu näytti aivan karmealta, koska nuoriso keskittyi ”Nuokkarin” ympärille istuskelemaan ja myös tyhjentelemään pullojaan, mistä ikinä olivat ne hankkineetkaan. Kun alkoholia ei ollut enää, pystyi siirtymään sisätiloihin. Kuitenkin poliisivoimia paikalla tarvittiin harvoin, sillä järjestyksenpito ja uupuneista huolehtiminen hoituivat ”talkoovoimin” NP:n ja kaupungin toimesta. Toki poliisit puuttuivat toimintaan tehtävänsä mukaisesti, eli julkisesti juopottelevilta alaikäisiltä viinat kaadettiin maahan. Nuoret keksivät kieltämättä ovelia piiloja alkoholinsa juomiseen, joten muuta kuin julkista juopottelua ei voinut estää edes käskemällä koko kaupungin poliisikuntaa haravoimaan lähistön puskia ja porttikongeja.


Oman alani ulkopuolelta kuulin myös sosiaali- ja terveysalan henkilön esittämän myönteisen vaikutuksen. En ollut aiemmin tiennyt sosiaalityöntekijöiden suorittavan myös niin kutsuttua ehkäisevää nuorisotyötä, joka käytännössä tarkoittaa nuorten tapaamista kasvokkain ja mahdollisten ongelmien tunnistamista. Paitsi että tämä on kuulemani mukaan hyvä tapa torjua nuorten syrjäytymistä, on se mietiskelyni mukaan myös eräs tapa tunnistaa alkoholin nuoret ongelmakäyttäjät (tai tulevat sellaiset) ja ohjata heidät tarvittaessa hoitoon. Järkeilyni mukaan tällaisen työn suorittaminen lienee helpompaa, kun nuorilla on yksi suosittu kokoontumispaikka.


Nuorten juomisen haitallisuudesta huolimatta tällainen käytäntö minimoi yhteiskunnalle aiheutuvia vahinkoja tehokkaasti: järjestyshäiriöt pystyttiin lopettamaan nopeasti, tuhotöiden jälkiä ei löytynyt pitkin kaupunkia, loukkaantuneille tai sammuneille nuorille oli apu lähellä ja roskaantuminen keskittyi vain yhden pienen korttelin alueelle. Tärkeää oli, että alaikäisten illanviettoa oli seuraamassa aikuisia. Kuitenkin ongelma eli alaikäisten juopottelu oli olemassa: mitäpä tapahtui, kun kukkahatut sen huomasivat?


Mölinä alkoi siitä, ettei kaupunki voi tarjota nuorille paikkaa alkoholin juomiseen. Näinhän ei todellisuudessa tapahtunut, koska talossa ei tarjoiltu eikä sinne saanut viedä alkoholia. Harmi vaan, että kukkahatut kuvittelivat juomisen loppuvan kieltämällä päihtyneiltä sisäänpääsy diskoon – näinhän myös tapahtui. Tulijoita alettiin puhalluttaa ovella, jos viisari heilahti, sisälle ei ollut asiaa. Kesti muistaakseni 1-2 kuukautta, kun diskoiltojen määrää karsittiin rankasti osallistujien vähäisen määrän vuoksi. ”Nolladiskoihin” osallistui edelleen alaikäisiä nuoria, mutta määrä ei todennäköisesti ollut enää kolmannestakaan entisestä. Enää ei Nuokkarin edustaa tarvinnut siivota, nuoret eivät juoneet lähialueen puistoissa ja pusikoissa, aurinko paistoi, ihmiset olivat iloisia ja maailman kansat elivät sovussa keskenään.


Loppuiko nuorten juopottelu, vai mihin he hävisivät?


Vajaata vuotta myöhemmin kaupungin poliisi kiinnitti huomiota kotihälytystehtävien määrän suureen kasvuun. Yhä useammin kohde oli nuorison kotibileet, joissa viina virtasi ja musiikki soi täysillä pahimmillaan aamuun asti. Vaikka allekirjoittanut olikin tuolloin vanhentunut jo hyvän matkaa tuon vaiheen ohitse, jo ennen poliisin huolestumista kerkesin kuulla useamman tarinan bileistä, joissa talon irtaimistoa oli tuhoutunut jopa useiden satojen eurojen edestä. Useimmiten poliisin soitti paikalle naapuri, joka kyllästyi yleensä yömyöhälle asti jatkuvaan möykkäämiseen.


Irtaimiston tuhoutumisen lisäksi kotibileissä oli ja on varmasti edelleenkin sellainen vaara, että ne leviävät ja roihahtavat liian suuriksi: totta kai kutsutut kaverit tuovat paikalle omat kaverinsa ja vielä kaverinkaverinkaverinsa, joten samassa talossa saattaa olla jopa useita kymmeniä juopuneita alaikäisiä. Tällöin tunnelman (ja miksei talonkin) ylikuumenemisen riski on luonnollisesti entistä suurempi. Samoin loukkaantuneet tai muuten sairaanhoitoa tarvitsevat jäävät yleensä vaille tarvitsemaansa apua, sillä talon ollessa täynnä päihtyneitä alaikäisiä kenellekään tuskin tulee ensimmäisenä mieleen hälyttää viranomaisia paikalle.


Lopuksi voidaankin kysyä, oliko nuorten ajaminen nuorisotalolta kotibileisiin tai vaihtoehtoisesti ympäri kaupungin syrjäisempiä nurkkia hyvä idea? Mielestäni ei ollut, sillä nykyisellä käytännöllä sama ongelma eli alaikäisten juopottelu lieveilmiöineen on edelleen olemassa, nyt vain levitettynä näkymättömiin ympäri kaupunkia. Päihtyneet ja sitä aikovat alaikäiset hakeutuvat alueille, joissa ei ole minkäänlaista järjestyksenvalvontaa tai lähistöllä mahdollista selviämisasemaa. Lisäksi lämmittelypaikan puuttuessa paleltumisvammojen ja – kuolemien riski on talvisaikaan suurempi kuin entisessä järjestelyssä. Aiemmin enemmänkin ”talkootyönä” hoidettu vahinkojen ehkäiseminen ja paikkaaminen on jätetty poliisille, joka ei tasan varmasti ehdi tai edes pysty puuttumaan kuin räikeästi yli menneisiin tapauksiin.


Päätöksen hyvänä puolena voisi tietysti pitää nuorisotalon ympäristön pysymistä siistimpänä ja kukkahatuille elintärkeää ”onhan me tehty asialle nyt edes jotain, tarkoitus oli hyvä!” – tunnetta, mutta tärkeä kysymys kuuluu: oliko ”nolladiskoja” koskevasta päätöksestä enemmän haittaa kuin hyötyä?


Nyt Iisalmeen on suunniteltu jo hyvän aikaa uutta nuorisokahvilaa, joka olisi toteutuessaan aivan mahdottoman hieno investointi. Kovin ovat varmaan vääntöä käyneet kahvilan ”nollatoleranssista” alkoholin suhteen, mutta suunta näyttää olevan onneksi järkevämpään päin. Mikäli nuorilla on järkevä kokoontumis- ja ajanviettopaikka viikonloppuisin, useat mainitsemani myönteiset puolet toteutuvat.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti