Elämä jatkuu

Kirjoituskokoelmani on ollut pari kuukautta pölyyntymässä, koska kirjoittajalla ei ole ollut henkisiä voimavaroja uuden materiaalin tuotantoon. Olen ollut poissa pelistä onnettomuuden vuoksi, ja tahdon kiittää Kuopion yliopistollisen sairaalan lääkäreitä ja hoitajia huippuluokan työstä elämäni pelastamiseksi.

Olen kommentoinut hyvinvointivaltiona pidetyn Suomen vanhustenhuoltoa muutaman kerran aiemmin, ja 7.6.2009 keräsin tässä blogissa esittämiäni kommentteja yhteen näin – tein niin, koska sekä uutisista saamieni tietojen että omien havaintojeni mukaan maamme vanhustenhuollon yleiskunto muistuttaa yliajettua siiliä. Olenkin suorastaan ihmeissäni, miten vaitonaisia uutisvälineet ovat asiasta olleet. Nyt Ylen uutiset avasivat pelin kertomalla lääninhallitusten selvitysten paljastamista puutteista, jotka vahvistavat mielipidettäni entisestään. Uutisen johdantokappale kuuluu seuraavasti:

Keväällä esitetyt epäilyt vanhustenhoidon puutteista ovat osoittautumassa todeksi. Lääninhallitusten tekemien selvitysten mukaan vanhuksia sidotaan peteihin, heitä teljetään lukkojen taakse, he eivät pääse vessaan, kärsivät riittävän ravinnon puutteesta, kaatuilevat ja saavat paikoin liikaa lääkkeitä.

Koska olen aiemmissa kirjoituksissani kommentoinut vanhustenhuollon lisäksi myös mielenterveyspalvelujen onnetonta tilaa, on Mielenterveyden keskusliitto MTKL ottanut kantaa lasten ja nuorten mielenterveyspalvelujen huonoon kuntoon: Iltalehti kirjoittaa kannanotosta 12.9. julkaistussa uutisessa muun muassa seuraavasti:

Viime vuosina mielenterveyspotilaiden laitospaikkoja on vähennetty, mikä on lisännyt painetta psykiatrisessa avohoidossa. Resurssit ovat kuitenkin riittämättömät. Kun hoito viivästyy, itsemurhariski kasvaa ja esimerkiksi skitsofreniaa sairastavien itsemurhakuolleisuus on 12,5-kertainen muuhun väestöön nähden.

MTKL on huolissaan siitä, että kuntien säästökuurit heikentävät jo valmiiksi rapautuneita mielenterveyspalveluja.

On häpeällistä huomata kotikaupunkini pääsy MTKL:n mustan listan malliesimerkiksi. Kuitenkin erityisesti nuorten mielenterveyspalvelujen rappiossa minua huolettaa itsemurhariskiä enemmän yksi asia: nuoren jääminen tarvitsemansa avun ulkopuolelle voi itsemurhan sijaan purkautua silmittömänä väkivaltaisuutena, kuten olemme kaikki huomanneet Jokelassa ja Kauhajoella tapahtuneiden kouluammuskelujen yhteydessä. Mielestäni tällaisten ilmiöiden ehkäisy näpertämällä idioottimaisia aselakeja on typeryyttä, sillä pimeän hetken osuessa ihmisen kohdalle järjetön murhaaminen onnistuu tuliaseen lisäksi tuhannella muullakin esineellä.

Vanhustenhuoltoon palatakseni, Savon Sanomien paperilehdessä julkaistun artikkelin mukaan kunnallisia vanhustenhuoltopalvelulaitoksia olisi tarkastettu ajoittain, mutta vain yksi laitos on menettänyt toimilupansa määräysten laiminlyönnin vuoksi: muistini mukaan sama sanomalehti on 2000-luvun aikana raportoinut yli viisi kertaa pitkäaikaiseen eläinrääkkäykseen syyllistyneiden menettäneen eläintenpitolupansa useaksi vuodeksi. Tällaiseen en keksi kuin yhden syyn: koska ulkoistettu vanhustenkotipalvelu lähettää laskunsa kunnalle, halvimman mahdollisen palvelun tarjoaja todennäköisesti saa kunnallisen tarkastajan katsomaan tilannetta hieman erilaisesta näkökulmasta – tai vaihtoehtoisesti neuvottelupöydälle ”unohtuu” hieno konjakkipullo aina oikeiden tulosten kunniaksi. Sama artikkeli kertoo yleistilanteen olevan sellainen, että hoitajien määrän suositusarvoon (kaksi vanhusta yhdelle hoitajalle) päästään useimmissa hoitolaitoksissa vain päiväaikaan, jos silloinkaan. Yöaikana yhden hoitajan valvottavana saattaa olla jopa 20 vanhusta, joiden huoneet sijaitsevat pahimmillaan eri kerroksissa.

Olennaisinta asiassa on, että julkinen tiedotus on ollut autuaan hiljaa maamme terveydenhuoltoa vaivaavista epäkohdista, vaikka ongelma on varmasti ollut tiedossa ainakin kaikilla vanhustenhuoltoa seuranneilla kansalaisilla.

Suomessa on sitä vastoin kaksi asiaa, joiden yhteydessä verorahojen jaosta ei saa puhua väärällä asenteella: kehitysyhteistyö ja turvapaikkapolitiikka. Tiedotusvälineissä ei poliittisen korrektiuden vuoksi koskaan viitsitä kertoa, että nämä kaksi asiaa kasvattavat kulujaan vuosi vuodelta eikä resursseista tunnu koskaan olevan pulaa - oleellista on kertoa, paljonko lisärahaa tarvitaan ja aina se jostain löytyy. Asioista kertovia uutislinkkejä löytyy nopealla etsimisellä ainakin 1,2,3,4,5,6 kappaletta, joista viimeisimmän takaa löytyvän uutisen lopetuskappale saa tämän tarinan yhteydessä hieman ironisen vivahteen:

Sisäministeriö hakee jatkuvasti uusia tiloja vastaanottokeskuksille. Kuntien kanssa tehdään yhteistyötä, mutta vastaanottokeskuksen perustamiseen ei tarvita kunnan lupaa. Sen sijaan kunta voi kieltäytyä ottamasta pakolaisia vastaanottokeskuksesta, ja Turun Sanomien mukaan suurin osa Suomen kunnista tekee juuri näin.

Ihmeellistä. Onneksi lääninhallitusten vanhushoitoselvitysten ja MTKL:n kannanoton jälkeen kuntien toimintaa ei tarvitse enää selitellä suomalaisten hurjalla rasistisuudella tai muulla syyllistämishuuhaalla: mikäli kunnan huoltosuhde on jo valmiiksi surkea esimerkiksi väestön ikääntymisen, muuttotappion tai työttömyyden vuoksi, en ihmettele kunnanjohtajien haluttomuutta hankkia asukkaiksi lisää väkeä, joka etenkin työttömyydestä kärsivissä kunnissa sijoittuu ”huollettavien” kategoriaan mitä todennäköisimmin useaksi vuodeksi.

Maamme monella nurkalla talous on nyt todistetusti sellaisessa pisteessä, ettei rahoilla pystytä tarjoamaan kansalaisille edes peruspalveluja isoissakaan kunnissa. Ongelma on taatusti ollut olemassa koko 2000-luvun ajan, mutta asiasta ei ole ilmeisesti viitsitty pitää ääntä edes taloudellisen korkeasuhdanteen aikana. Sen sijaan parin viime vuoden aikana ilmaantunut ongelma turvapaikanhakijoiden sijoittamisessa ja kehitysapurahojen ”vähäisyydessä” on saanut runsaasti tilaa tiedotusvälineissä. Huonompiosaisia on toki autettava eteenpäin elämässään, mutta tietysti aloittaen oman maan huonovointisista – niitäkin meillä kun juhlapuheista huolimatta on.